No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

52. Ei voi muuta sanoa

Aleksi

"Voi rakas!" äitini henkäisi puolijuosten halaamaan minua. Kiedoin käteni hänen ympärille itkien, yhtäkkiä kaikki vain itketti. Kai se oli ihan hyvästä purkaa tunteitaan enemmän kaiken tällaisen jälkeen.

"Lähetään kotia", hän kuiskasi silittäen selkääni. Olin ollut vielä yhden yön tarkkailussa, nyt pääsin pois sairaalasta. En halunnut mennä kotiin, joten Olli oli soittanut vanhemmilleni ja nyt he olivat hakemassa meitä.

"Mulla on ikävä Rillaa", valitin äidin halauksessa. "Mä käyn hakee sen huomenna", poikaystäväni kertoi vierestämme. "Jes", hymyilin pienesti. Päästin äitistäni irti ja pyyhin kyyneleitäni pois.

"Ootko sä ihan kunnossa?" hän huolehti pitäen olkapäistäni kiinni ja skannasi minut katseellaan päästä varpaisiin. "Oon fyysisesti", vastasin, äidin huolehtiminen oli todella suloista.

"Voi sua", nainen huokaisi. Lähdimme viimein kävelemään vanhempieni autoa kohti. Pidin Ollia kädestä väsyneenä. Olin taas nukkunut todella paskasti. Päässäni pyöri koko ajan samat ajatukset.

Vihasiko Joel minua? Oliko hän valmis jatkamaan ystävyyttämme? Miten meidän bändille kävi, jos hän ei halunnut nähdä minua? Ymmärsin sen kyllä hyvin, miksi hän olisi halunnut edes kuulla minusta mitään?

Olisin vain halunnut keskustella hänen kanssa, mutta en yksinkertaisesti uskaltanut. Pelkäsin liikaa hänen reaktiota. Kai puhuminen olisi oikeasti auttanut tähän ahdistukseen.

"Haluuks sä kertoo mitä on tapahtunu?" isä kysyi, kun lähdimme ajamaan Rovaniemeltä Nummelaan. "Olli saa kertoo, mä en haluu", ilmoitin ja vilkaisin poikaystävääni varmistaen sen olevan hänelle okei.

Hän alkoi selittämään kaiken aina baarireissusta sairaalaan pääsemiseen asti. En pystynyt taaskaan pidättämään kyyneleitäni, satutti kuulla miten huolissaan Olli oli ollut minusta.

En halunnut sitä. Halusin hänellä olevan kaikki asiat niin hyvin kuin vain pystyi olla. Mutta kaikki se huoli osoitti sen, että olin kai oikeasti Ollille tärkeä. Ja hän teki mitä vain suojellakseen minua.

Olli

Aleksin vanhemmat olivat todella järkyttyneitä kaikesta tapahtuneesta. Olin minäkin. En halunnut uskoa kaikkea todeksi. Että poikaystäväni oli oikeasti joutunut kokemaan jotain tuollaista.

Silitin hänen käsivartta hitaasti antaen hänen purkaa rauhassa tunteensa. En keksinyt taaskaan mitään sanottavaa, mutta todennäköisesti läheisyys ja läsnäolo auttoivat.

"Mä en tiiä miten me oltais selvitty jos teitä ei oltais löydetty. Kauheeta, ei voi muuta sanoa. Jos jompi kumpi haluutte puhua mistää nii me ollaa aina täällä teitä varten", Marjatta huokaisi sitten katsoen meitä vakavana.

"Mä en tiiä mitä tekisin ilman teitä", Aleksi kuiskasi itkunsa seasta nojaten minuun. "Hengitä mun kaa samaa tahtii, ei oo mitää hätää", kuiskasin, kun hänen hengitys alkoi olla turhan raskasta.

Silitin toisella kädelläni hänen hiuksia rauhoitellen häntä. "Mua pelottaa ja ahistaa et Joel vihaa mua. Mut mä en olis tehny mitää sellasta jos mun ei olis ollu pakko, me oltais saatettu molemmat kuolla", poikaystäväni itki hysteerisesti.

"Aleksi kato mua silmii ja keskity hengittää. Ei Joel vois sua vihata, se tietää iteki mitä kaikkee Jessica olis voinu teille tehä", huomautin pitäen Aleksin kanssa katsekontakia.

Sydän särkyi. Hänen silmistään näki kaiken sen pelon, ahdistuksen ja väsymyksen. En ollut puhunut Joelin tai Nikon kanssa, joten en osannut sanoa varmaksi mitään blondin tilasta tai mielipiteitä tästä asiasta.

Rauhoittelin poikaystävääni silittämällä ja halaamalla häntä. Lopulta hän rauhoittui siihen. Olimme sillä aikaa päässeet jo Ouluun. "Nuku vaa, pitkä matka eessä", kuiskasin Aleksille.

Istuin keskellä, jotta voisin olla mahdollisimman lähellä häntä. Mustahiuksisen silmät lipsuivat kiinni hänen nojatessa minuun. Kai hän nukahti siihen lopulta. Unta hän todellakin tarvitsi kaiken jälkeen.

***

Fun fact: oon syntyny Rovaniemellä 🥲