No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

68. Neljä kuukautta

Olli

En olisi halunnut tehdä tätä, mutta oli vain pakko. Painoin huuleni kihlattuni poskelle ravistaen hieman hänen olkapäätä. "Rakas herää", kuiskasin, hän näytti todella suloiselta nukkuessa.

"Me ollaan Oulussa ja meiän pitäis lähtee kotiin", selitin hiljaa Aleksin alkaessa availemaan silmiään, raukka oli ihan unenpöpperössä. "Oot nii sulonen", hymähdin painaen hänen otsaan pusun.

"En mä jaksa", mustahiuksinen mutisi tutkien katseellaan autoa. "Pakko", hymähdin avaten hänen turvavyön. Autoin kihlattuni ulos autosta, minä ilmeisesti ajoin kotiin.

"Kiitti kyydistä, me nähää sitte", hymyilin Miralle, kun otin laukkumme peräkontista. Hän oli ajanut meidät Nikon lapsuudenkodin pihaan, olin käynyt hakemassa avaimet häneltä.

"Ai missä?" Aleksi haukotteli kävellen pelkääjän paikalle. "Meiän häissä", hymähdin käynnistäen auton ja peruutin pois pihasta. "Hä?" kihlattuni ihmetteli, hän oli taas niin suloinen.

"Mira suostu kuvaamaan meiän häät. Tai ite se sitä ehotti", kerroin keskittyen liikenteeseen. "Oikeesti!? Vähänks siistii!" hän innostui, ilmeisesti väsymys oli jo mennyttä.

"Jep, mä mietin et maaliskuun puolivälissä olis hyvä aika niille. Mitä oot mieltä?" ehdotin vilkaisten nopeasti Aleksia. "Se olis ihana aika ku kevätki lähestyy", hän haaveili, hyvä kun hän pysyi penkissään.

"Eli ne on sillon?" varmistin. Meillä oli vielä pari kuukautta aikaa suunnitella häitämme, eli siitä ei tarvinnut ottaa stressiä. Ja Aleksin vanhemmat varmasti halusivat auttaa kaikessa, missä vain pystyivät.

"Joo, todellaki", mustahiuksinen hymyili katsoen sivuprofiiliani pitkään, ennen kuin hän käänsi katseensa takaisin tiehen. Olin itsekin nukahtanut hetkeksi automatkalla, joten jaksoin ajaa Helsinkiin asti.

~~~~~

Aleksi

Tuijotin maisemia hymyillen leveästi. Tuntui hullulta edes ajatella häitämme, olimmeko oikeasti menossa jo neljän kuukauden päästä naimisiin? Tämän oli pakko olla hulluja unelmiani.

Ja niinhän se oli, unelmani oli vain käymässä toteen. "Mä en tuu ikinä unohtaa sitä hetkee ku kosit mua", kerroin innostuneena ja katsoin jälleen vasemmassa nimettömässä lepäävää sormusta, helvetti se oli kaunis.

"Hyvä, on ikimuistonen hetki", Olli hymähti huvittuneena. "Olli oikeesti, mä en olis uskonu ikinä et kosit mua. Ja vielä mun synttäreinä. Tai et ekoiks sanoiks mun isälle oot kysyny mun kättä", luettelin kovempaan ääneen.

Selkeästi tuo brune osasi piilottaa hyvin yllätykset, ei minulla käynyt mielessäkään mikään kosiminen. "Mä oon ollu suhun nii kusessa et ei mun tarvinnu kauaa miettii ku Matti käveli mun luo", kihlattuni virnisti ylpeänä.

Tunsin taas punastuvani - edelleen - hänen sanoista. "Mä rakastan sua nii helvetisti et en malta oottaa et päästään naimisiin", hymyilin ihaillen Ollia. Olisin voinut luetella hänen hyviä puolia loppuelämäni.

Mutta olihan hänessäkin joitakin huonoja puolia, jokaisessa ihmisessä oli sellaisia. Mutta kokonaisuus oli aina se tärkein. Kokonaisuutena tuo mies teki minut todella onnelliseksi, joten se oli tärkeintä.

"Sä oot nii sulonen noi innostuneena, mut rakas siihen on se neljä kuukautta, malta oottaa", hän hymähti. "Kai se on pakko", huokaisin pudistaen päätäni hymyillen.

"Kaikki menee hyvin. Me päästään pian naimisiin, se aika menee todella nopeeta. Ollaanhan me jo seurusteltu se aika, seki on menny nopeesti", Olli huomautti, hän oli oikeassa.

"Sit sä oot virallisesti mun", hymyilin taas pystymättä lopettaa. Kerrankin olin onnellinen ja siitä sain kiittää vieressäni istuvaa brunea. Hän toi iloa ja valoa elämääni, synkimpinäkin hetkinä ja aikoina.

"Ja sä mun", hän totesi ottaen minua kädestä. Jotenkin kihlattu osasi ajaa autoa yhdellä kädellä ja pitää toisella omaani, mutta ainahan hänen huomio kelpasi.

***

Perinteinen autokolari ja kirja loppuu siihen ku 70 luku lähestyy? 🤔