No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

88. Meidän päivä

Olli

"Eli mikä päivä ne on?" kysyin ja vilkaisin Aleksia laskien katseeni takaisin kalenteriin. Yritimme viimein päättää häidemme ajankohdan. Lähinnä lopullisen päivämäärän.

"22. maaliskuuta, se on perjantai", hän totesi rapsuttaen sylissään olevaa Rillaa. Nyökkäsin ja ympyröin päivän kalenterista. Merkkasin sen ylös myös paperille, johon olimme suunnitelleet häitämme.

"Ketä me kutsutaa? Sinä ja minä, Joonas, Joel, Niko, Tommi, Olli, Mira, Kaspian, Marjatta, Matti, Hanna, ketä muita?" luettelin kirjoittaen nimiä ylös. Nostin katseeni kihlattuuni kysyvänä.

"Haluuks sä ilmottaa sun vanhemmille?" hän kysyi hieman varovasti. Katsoin Aleksia hetken aikaa silmiin, ennen kuin käänsin sen takaisin paperiin. Olin miettinyt jo aikaisemmin asiaa.

"En. Se on meidän päivä, sinne tulee vaa ihmisii jotka on meille molemmille tärkeitä. Mun vanhemmat ei hyväksy meitä, joten niitä ei tarvita siellä", totesin, olihan tämä hieman kylmästi sanottu.

Mutta samalla tavalla vanhempani olivat kohdelleet minua aivan liian kauan. Olin kuitenkin aikuinen ihminen, pärjäsin kyllä ilman heitä. Minulla oli Aleksi, hänen perhe ja ennen kaikkea jätkät.

"Mä arvostan sun päätöstä. Tee just niiku ite parhaimmaks näät, muista se. Ja sä oot oikeessa, se on täysin meidän päivä. Tehään siitä kaikista paras", mustahiuksinen hymyili ja silitti poskeani.

"Ihana ku ymmärrät", sanoin hiljaa ja painoin nopean pusun tuon huulille. Meillä ei nyt ollut aikaa söpöstelylle, häitämme piti suunnitella nyt kunnolla. Niihin ei ollut enää pitkä aika, alle kuukausi.

"Eli meiän juhlapaikkana toimii sun lapsuudenkoti. Ja häät pidetään siellä, muuten koko Helsinki olis paikalla", totesin ja lisäsin epämääräiseen taulukkooni tiedot.

"Entä ne hääkutsut? Tarviiks nyt jumalauta alkaa missää postissa lähettää, perus tekstiviesti. Säästetää vaa luontoo", Aleksi mutisi ja nojasi olkapäähäni.

Naurahdin hänen suorasanaisuudelle, olihan hän oikeassa. Keikkoja meillä ei ainakaan ollut sillä viikolla ja tuskin jätkät olivat onnistuneet suunnittelemaan jotain juuri silloin päällekäin häidemme kanssa.

Tai ehkä Joonaksen kohdalla piti jo epäillä.. Kaivoin puhelimen taskustani ja aloin muotoilla päässäni järkevää kutsua. Kaikki oli kuitenkin meille läheisiä, joten ei tämän kovin virallinen tarvinnut olla.

Aleksi

Ollin miettiessä kutsua lähdin makuuhuoneeseen ja suljin oven perässäni, Rilla oli kai olohuoneessa. Näpyttelin puhelimeeni oikeat numerot, kirkko piti nyt varata.

Järkevintä olisi ollut varata ensin tämä ja sitten vasta lähettää kutsuja, mutta pystyihän tämä vaikemmankin kautta tekemään. Pyörin huonetta ympäri jännittyneenä, viralliset puhelut olivat aina vittumaisia.

Lopulta sain kuitenkin kirkon varattua. Hautasin kasvot hetkeksi käsiini istuen sängyn reunalle, tämä kaikki tuntui taas niin epätodelliselta. Mutta kaikki alkoi muuttua todemmaksi.

Pian olisin maailman ihanimman miehen kanssa naimisissa. Meidän yhteinen elämä oli edessä. Teki mieli itkeä ilosta ajatellessani koko asiaa. "Rakas?" Olli huikkasi makuuhuoneen ovelta.

Nostin katseeni häneen hymyillen. "Me mennää naimisiin 22.3.", ilmoitin nousten sängyltä ja hypin brunea vasten innostuneena. "Niinhän me mennää", hän hymyili ja yritti pitää minut lattiassa.

Onnellisena yhdistin huulemme ja halasin kihlattuani tiukasti yrittäen huomioida innostuksestani huolimatta hänen leikkaushaavan. "Arvaappas mitä?" Olli kysyi sitten.

Mutisin jotakin vastauksen tapaista, hänen halissa oli maailman turvallisin ja rakastetuin olo. Halusin olla tässä loppuelämäni, eikä kovin moni asia edes estänyt sitä.

"Nyt ku me saatii tätäki asiaa järjesteltyy ja bestmanit ja sun vanhemmat hoitaa loput, nii me päästää kyläilee", hän kertoi silittäen selkääni. "Minne muka?" ihmettelin ja nostin katseeni häneen.

"Se on salaisuus ja selvii ihan pian. Lähetää", brune virnisti ja otti kädestäni lähtien eteiseen. Missä välissä hän oli tällaistakin ehtinyt sopia? No, Olli pystyi tekemään hetkessä monia asioita.

***

Minne on matka?