No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

55. Tai sitten ei

Aleksi

Olimme viimein kotona Helsingissä. Kello oli jo aika paljon, mutta mietin edelleen mitä olin kuullut studiolla. Joel oli pyytänyt Kaspianin paikalle myös, hänen sanat pyöri mielessäni.

Se sama Olli - ei minun poikaystäväni - joka oli ollut samalla lennolla kanssamme ja pelännyt lentämistä, oli päässyt nyt perhekotiin. Hänkin oli ollut samassa paikassa, kuin minä ja Joel.

Joel oli kuullut Ollin huutamista, ei hän kuvitellut sitä lapsen huutamista päässään. Jessica oli todella pojan isosisko, hän kai oli joutunut asumaan sen hullun luona.

"Rakas?" mutisin tuijotten kattoa, makasin sohvalla Rilla sylissäni. "Mm?" hän vastasi keittiöstä, hän teki meille iltapalaa. "Tää kuulostaa aika hullulta, mut..", aloitin miettien itsekin oliko tässä mitään järkeä.

"Sano vaa", Olli rohkaisi katsoen minua odottavana. "Mä vaa jäin miettii sen Ollin elämää, mä en saa sitä pois mun mielestä. Mulla oli nuorempana pari kaverii perhekodista ja niien kokemukset oli hirveitä", huokaisin katsoen poikaystävääni.

"Mut se ei onneks tarkota et sillä olis. Sehän on saattanu päästä oikeen hyvään kotiin, jos aletaan vertaamaa Jessican kanssa asumisee", hän totesi jatkaen kurkun pilkkomista. "No.. nii", hymähdin.

"Mitä sulla sit oli mielessä?" brune kysyi, hän arvasi etten sanonut tuota ilman mitään taka-ajatusta. "Mä tiiän ettei olla seurusteltu kauaa jne, mut.. eikö se vois olla joskus meillä hoidossa?" ehdotin varovasti.

Emme olleet puhuneet mitään tällaisista. En edes tiennyt halusiko Olli koskaan elämässään lapsia. Mutta kai sekin keskustelu piti joskus käydä ja nyt oli nähtävästi sen aika.

"Voishan sitä kokeilla. Mut mä en valitettavasti usko et me just nyt voitais ottaa Ollii meille kokonaa, meiän keikat estää sen aika pahasti ku ollaan jatkuvasti menossa", brune vastasi sitten.

"Kyllä mä sen tiiän. Mut vaikka päiväkskää, mua harmittaa ihan vitusti mitä kaikkee se on joutunu kestää. Vanhemmat eronnu, joutunu asuu Jessican kanssa ja piilottelee vittu ulkohuussissa pari päivää", huokaisin.

"Mä ymmärrän. Kysytää huomenna asiasta. Mut nyt syödää ja mennää nukkuu", Olli ilmoitti. Rilla hyppäsi heti päältäni ja juoksi keittiöön kerjäämään. "Saatanan karvapallero", mutisin nousten sohvalta ylös.

Olli

Aleksin ehdotus oli tullut aika puskista, mutta eihän se huonolta idealta vaikuttanut. Ymmärsin hyvin hänen epäilykset, kun hänellä oli ainakin ollut kavereita, joilla oli perhekodista huonoja kokemuksia.

Söimme leipää hiljaisuudessa. Rilla heilutti innoissaan häntäänsä, se jaksasi aina kerjätä minulta. Se tiesi, että en kestänyt katsoa sen suloista katsetta. Aivan kuin se ei olisi saanut ruokaa vuosiin.

"Rilla älä viitti kerjää, anna Ollinki syyä", poikaystäväni hymähti seuraten pikkukoiraa, joka seurasi tarkkaavaisena jokaista liikettäni. "Kuuntele nyt Allua", kehotin mäyräkoiraa.

Se vain jatkoi häntänsä heiluttamista, ei se ymmärtänyt. Pikkukoira ei aikonut luovuttaa. "Mut me voidaan miettii sitä lapsiasiaa aamulla, mä oon liian väsyny miettii sitä nyt", vaihdoin aihetta katsoen poikaystävääni.

Hän nyökkäsi hymyillen hieman. En ollut koskaan ollut kovin halukas omistamaan omia lapsia, mutta jos mini-Olli kävisi meillä silloin tällöin, niin eihän se haitannut.

Sitä paitsi tämä asia vaikutti olevan Aleksille tärkeä, joten totta kai halusin tukea häntä ja tehdä kompromissejä. Ehkä hän saattoi saada minutkin innostumaan lapsista, tai sitten ei.

Mutta aioimme soittaa perhekotiin ja kysyä, pystyimmekö käymään ja kysyä sitten paikan päällä asiasta. Olihan esimerkiksi Rillassa jo aika paljon lapsen piirteitä.

Siitä piti huolehtia, antaa ruokaa, vettä ja rakkautta, komentaa ja torua, keksiä lempinimiä ja ottaa kuvia. Se vain oli lasta pienempi ja karvaisempi, sekä yksinkertaisempi hoitaa.

***

Nimimerkillä en tiiä perhekodeista vittuukaa, just kävin googlailee asiasta.. 😇