No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

53. Pikkukoira hyökkää!

Aleksi

Istuin sohvalla tuijottaen televisiosta näkyvää sarjaa. En jaksanut keskittyä siihen kunnolla, mutta ainakin olin tekevinäni jotakin. Olin vain yksin lapsuudenkodissani.

Olli oli lähtenyt muutama tunti sitten hakemaan Rillaa Helsingistä. Pikkukoira oli ollut naapurissani hoidossa, eli sillä ei varmasti ollut mitään hätää. Paitsi ikävä. Niin kuin minullakin.

Onneksi näkisin pian sitä karvapalleroa. Vanhempani olivat taas lähteneet kauppaan. En itse jaksanut lähteä minnekään, enkä halunnut. Eikä minun onneksi ollut pakko.

Puhelimeni oli taas kädessäni ja olin jo lähettämässä Joelille viestiä, mutta en edelleenkään uskaltanut. Halusin antaa hänelle aikaa miettiä tätä kaikkea, ehkä hän itse ottaisi minuun yhteyttä. Jos ottaisi.

Huokaisten laskin puhelimen takaisin pöydälle ja kävin makaamaan sohvalle. Tuijotin kattoa televisio taustameluna. Halusin halata Ollia. Äitiä. Isää. Siskoani. Veljeäni. Rillaa. Kaikkia jätkiä. Sanomattakin selvää, minulla oli halipula.

Samassa kuulin, kun ulko-ovi avautui. Kuulin tutun äänen ja aloin pitkästä aikaa hymyilemään aitoa hymyäni. "Rilla!" lässytin ja nousin istumaan sohvalle pikkukoiran juoksiessa ja haukkuessa innoissaan.

"Voi kultamussukka, onko ollu ikävä?" kyselin Rillan nuollessa kasvojani. "On vissiin", Olli hymyili eteisestä. "Ai saatana älä siinä hypi", valitin nostaen pikkukoiran syliini, jotta se ei enää hyppisi haarojeni päällä.

Kuulin poikaystäväni nauravan lähtien riisumaan takkinsa. Osoitin rakkauttani Rillalle, sitä oli ollut todella ikävä. Se merkkasi oikeasti minulle ihan helvetisti, olin tottunut kotona, ettei minun koskaan tarvinnut olla täysin yksin.

"Miks se ei ollu yhtä innoissaan musta?" Olli tuhahti muka loukkaantuneena istuen viereeni. "Se näki sut jo", hymähdin. Painoin pääni hänen kainaloon sulkien silmäni hetkeksi.

Siinä hetkessä elämä näytti hymyilevän edes vähäsen ja pääsin ainakin hetkeksi eroon ajatuksistani. Olin rakkaimpieni kanssa lähekkäin, se jos jokin oli parasta. "Sä et tiiäkään miten ihana on nähä sut hymyilemässä", brune kuiskasi painaen hiuksiini pusun.

"Te teette mut iloseks", kuiskasin nostaen katseeni häneen. Halusin asioiden olevan niin kuin ennen. Ennen kuin mitään tällaista oli tapahtunut. En jaksanut jatkuvaa ahdistusta ja vihaa itseäni kohtaan.

Olin miettinyt edelleen, olisinko voinut tehdä jotain toisin, jotta Joelia ei olisi sattunut. Olisimmeko päässeet pakoon, jos olisin puukottanut Jessicaa? Emme me edes tienneet missä olimme. Enkä tiennyt vieläkään.

"Pikkukoira hyökkää!" Olli huusi yhtäkkiä. Rilla hyppäsi sylistäni ja lähti vauhdilla eteiseen, ilmeisesti äiti ja isä tulivat kaupasta. "Sä saat sen kuulostaa pedolta", huomautin yrittäen päästä poikaystävääni lähemmmäs.

Lopulta hän nosti minut syliinsä meidän vaihtaessa hieman sylkeä. "Ehkä se on", brune virnisti. Hän sai minut naurahtamaan pudistaen päätäni. "Pitäskö mun laittaa Joelille viestii?" kysyin sitten.

Halusin viimein tietää vastauksen siihen. "Jos sä haluut. Sua selkeesti vaivaa epätietosuus, joten laita. Mä en vieläkää usko et se vihais sua, se tietää hyvin ettet ikinä tekis sellasta, ellei olis aivan pakko", Olli huomautti silittäen hiuksiani.

Rilla oli jäänyt kerjäämään vanhemmiltani ruokaa. Äiti varsinkin heltyi antamaan sille aina jotakin. Toisaalta, kukapa pikkukoiran suloiselle katseelle olisi voinut sanoa ei.

"Jos en olis puukottanu sitä vaa Jessicaa, oltasko me päästy karkuun?" esitin hetki sitten miettimäni vaihtoehdon. "Sitä on rakas turha miettii nyt. Te molemmat ootte hengissä ja suhteellisen kunnossa, se on tärkeintä", hän vastasi.

Oikeassahan hän oli. Turha sitä oli jossitella. Olimme päässeet sieltä pois elävinä, se oli kai kaikista tärkeintä. "Mut en mä tiiä. Ku helpompi olis puhuu kasvotusten, mut mä en vaa uskalla", huokaisin, olipa päätöksen tekeminen vaikeaa.

"Puhukaa sitte kasvotusten. Mä en haluu et sua ahistaa jatkuvasti. Teiän olis muutenki hyvä keskustella kaikesta mitä tapahtu, että pääsette elämässänne eteenpäin", Olli kertoi hiljaa. Hän oli taas oikeassa. Minun ja Joelin piti vain puhua.

***

Allu näki taas Rimppuu ❤️‍🩹