No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

80. Jossittelu ei auttanut

Olli

"Viimein kotona", huokaisin nojaten eteisen seinään. Oli uudenvuodenaatto, olin ollut tämän viikon sairaalassa. Ja niin oli ollut myös Aleksi, vaikka olin onnistunut pakottamaan hänet kotiin lepäämään.

"Jep. Mut sä lepäät ja mä palvelen sua", kihlattuni hymähti ottaen pikkukoiran syliinsä, se oli todella innoissaan nähdessään minut pitkästä aikaa. "Mä haluun nukkuu sun päällä", esitin toiveeni hymyillen hieman

"Käy", Aleksi virnisti ja suuteli minua hellästi, ennen kuin hän auttoi minut makuuhuoneeseen. Olisin kyllä voinut kävellä itsekin, mutta minun piti ottaa rauhallisesti.

Tuntui todella hullulta ajatella, mitä viimeisen viikon aikana oli tapahtunut. Jumalauta olin saanut toisen ihmisen sydämen ja yritin toipua siitä lähinnä fyysisesti.

"Onhan kaikki hyvin?" mustahiuksinen huolehti silittäen hiuksiani, makasin hänen päällä silmät kiinni. "On ku sä oot siinä", vastasin ja otin kihlattuani kädestä. Tuntui uskomattomalta olla kaiken tuon jälkeen kotona, elossa.

"Hyvä nii. Oot rakas, muista se. Nuku hyvin", Aleksi kuiskasi painaen hellän pusun hiusteni sekaan. Hymyilin itsekseni kuunnellen miehen sydämenlyöntejä, niitä oli rauhoittavaa kuunnella.

Aleksi

Leikin Ollin hiuksilla hänen kai jo nukkuessa. Itseäni ei ainakaan vielä väsyttänyt, mutta nautin silti silmät kiinni kihlattuni lämmöstä ja läheisyydessä.

Automaattisesti hymy nousi huulilleni, olimme oikeasti tässä. Kotona. Emme sairaalassa pelkäämässä, milloin Ollin aika päättyi. En tiennyt vieläkään mitä olisin tehnyt, jos hän ei olisikaan selvinnyt.

Tuo mies oli minulle se elämäni rakkaus. Hän piristi, tuki ja auttoi minua aina. Hän teki minut onnelliseksi ja sai tuntemaan minut rakastetuksi. Ei minun tarvinnut miettiä välittikö tuo brune minusta, hän teki sen kyllä selväksi.

Kuuntelin Ollin tuhisemista silittäen toisella kädelläni hänen hiuksia. Samassa mieleeni tuli jo kesällä näkemäni painajainen. Se todella oli enneuni, mutta sentään kihlattuni ei kuollut, toisin kuin painajaisessa.

Eli huoleni ei ollut turhaa. Olisi pitänyt soittaa jo niistä ensimmäisistä rintakivuista hätänumeroon, mutta enhän minä voinut tietää että kuukauden päästä olimme tässä tilanteessa.

Mutta jossittelu ei auttanut. Kaikista tärkeintä oli saada Olli toipumaan leikkauksesta, jotta pääsimme elämään normaalia elämää. Ja naimisiin. Häämme onneksi lähestyivät kokoajan.

"No mitä Rimppu?" kuiskasin pikkukoiran noustessa takajaloilleen sänkyä vasten. Hymyillen rapsutin Rillaa, se oli ollut hoidossa naapurissamme. Olli oli myös muuttanut sinne.

Joten asuimme nyt kaikki lähekkäin. En ollut nähnyt poikaa joulun jälkeen, ei minulla ollut aikaa. Olin ollut jatkuvasti sairaalassa katsomassa ja pitämässä kihlatulleni seuraa.

Hän oli kyllä saanut minut suostuteltua käymään kotona syömässä, nukkumassa ja suihkussa. Muuten en ollutkaan viettänyt täällä aikaa. "Onko Olli tullu pitkästä aikaa kotiin?" lässytin kuiskaten Rillalle.

Se heilutti häntäänsä innostuneena, oli tainnut olla ikävä. Hymyillen huomasin brunen nukkuvan suu hieman raollaan, en ehkä kestänyt miten suloinen hän oli. Otin hänestä kuvan, jota pystyin ihastella myöhemmin.

Myöhemmin illalla alkaisi rakettien pauke, jota Rilla useinmiten pelkäsi. Se ei vieläkään ymmärtänyt mistä ne raketit tulivat, miksi ne paukkui ja miksi se oli vain kerran vuodessa.

Joten todennäköisesti Rilla makaisi pian meidän kanssa sängyssä peiton alla ja joko nukkuisimme tai katsoisimme jotakin tietokoneelta, olohuoneeseen oli turhan pitkä matka.

"Oot rakas. Oon nii onnellinen et oot siinä, nuku vaa rauhassa", kuiskasin silittäen brunen poskea, ennen kuin yritin siirtää häntä mahdollisimman varovasti pois päältäni, jotta pääsin tekemään meille jotakin syömistä.

Nostin Rillan sängylleni ja kiedoin Ollin käden sen ympärille, pikkukoira sai tuurata minua tämän ajan. Varmistin vielä kihlattuni nukkuvan ja hänen asennon olevan hyvä, ennen kuin lähdin keittiöön.

***

Mä en sit myöskää tiiä mitä vauhtii tällaisista toivutaa 🥲