Olli
Aleksi oli oikeasti seota. Häntä jännitti hieman vain, tasan viikon päästä oli suuri päivämme. En malttanut kyllä itsekään odottaa, mutta oli vain pakko. Ei ollut muita vaihtoehtoja.
"Vittu mä en jaksa odottaa", kihlattuni valitti ja oli hyvin levoton. "Pakko. Istuppa hetkeks alas ja laita silmät kii, älä aattele mitää", neuvoin, kun sain tarpeeksi hänen vaeltamisesta ympäri kotiamme.
"En mä osaa. Siis me mennään viikon päästä naimisiin, miks siihen on nii pitkä aika? Tai miks siihen on nii lyhyt aika, ollaanko me ees saatu kaikkea kuntoon siihen mennessä?" Aleksi huokaisi ja istui viereeni.
Kiedoin käteni hänen ympärille silittäen tuon käsivartta. "Ollaan. Me ei olla yksin näiden häiden kanssa, muista se", kuiskasin ja painoin suudelman hänen huulille. "Mut-" "Ei muttia", jatkoin ja suutelin häntä uudestaan.
Kihlattuni ei vaikuttanut rauhoittuvan mitenkään, joten oli pakko lähteä käymään ulkona. Nousin sohvalta vetäen mustahiuksisen myös ylös ja lähdimme eteiseen pukemaan.
"Rilla ei nyt lähe minnekään", huokaisin aukaisten ulko-oven, pikkukoira tuijotti minua tuimasti jääden heiluttamaan häntäänsä. Kai se toivoi Aleksin vielä ottavan sen mukaan.
Pidin mustahiuksista kädestä, kun lähdimme kävelemään takapihalta kalliolle päin. Siellä oli jokaisena vuodenaikana todella kauniit maisemat, olimme käyneet siellä aikaisemmin lukemattomia kertoja.
"Aleksi kaikki menee hyvin. Sä oot pian mun mies", puhuin rauhoittavasti. "Vaikka joku asia ei oliskaan täydellisesti, nii ei se voi meidän päivää pilaa. Eikä yhtään mikään muukaan asia", jatkoin.
Kävelimme lumista polkua eteenpäin hiljaisuudessa. "Miten sä voit olla taas nii varma?" Aleksi kysyi kävellen takanani, polku oli liian pieni vierekkäin käveltäväksi.
"Koska mä tunnen sen. Meitä on koeteltu jo ihan tarpeeks. Ja me ollaan yhessä selvitty kaikesta, kyllä me naimisiin päästään, usko mua", vakuutin, kun pääsimme perille.
Otin Aleksin halaukseeni ja hän painoi päänsä rintakehääni, tuijotimme järvelle. "Mun piti käyä mun polttareissa tuolla avannossa", hän hymähti rauhoittuen hieman.
"Ja Niko näytti mulle esimerkkiä", kihlattuni jatkoi. "Pisteet sille", naurahdin sulkien hetkeksi silmäni. "Aleksi mä haluun et sä tiiät, et mä oikeesti rakastan sua enemmän ku mitää", kerroin sitten hiljempaa.
"Sä oikeesti teet mut onnelliseksi. Sä oot aina tukenu mua kaikessa ja uskonu muhun, jopa sillon ku mä en oo siihen ite pystyny. Mä oon vaa nii kiitollinen susta", jatkoin hymyillen.
Halusin tuon miehen oikeasti tietävän sen. Hän vain kuului elämääni. Olin täysin varma siitä, että meidät oli tarkoitettu yhteen. Tarkoitettu tapaamaan ja selviämään kaikesta yhdessä.
"Mä en ehkä kestä miten kaunista toi oli. Mut samat sanat, sä luot mulle aina nii rakastetun olon. Ei mun oo koskaan tarvinnu miettii et välitätkö, koska sen todellaki näkee susta", Aleksi hymyili rintaani vasten.
"Siihen mä pyrinki. Mä oon aina halunnu tehä mun kumppanille turvallisen ja rakastetun olon, mut varsinki sulle. Sua mä en vois ikinä satuttaa", kerroin silittäen hänen selkää.
"Älä itketä", kihlattuni valitti ja halasi minua tiukemmin. "En niin vaan sanon sulle faktoja", hymähdin. Enää viikko. En pystynyt kuin hymyilemään ja tuijottamaan horisonttiin.
Viimein asiat olivat hyvin. En uskonut, että enää mikään pystyi pilaamaan onneamme, varsinkaan sitten kun pääsimme naimisiin. Sitä päivää ei voinut pilata enää mikään.
"Onks parempi olo?" varmistin, olimme tulleet tänne rauhoittumaan. "On. Mä rakastan sua", Aleksi vastasi ja nosti kyyneleistä kimaltavat silmänsä minuun. Pyyhin ne pois painaen otsamme yhteen ja suljin silmäni.
***
ENÄÄ 6 LUKUA 😭❤️
YOU ARE READING
No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️
Fanfiction(Valmis) Elämä tuntui todella raskaalta. Se jaksoi aina vain uudestaan koetella entistä raskaimmilla asioilla. Mutta oli siinä paljon hyvääkin. Varsinkin kun oli ihastunut. Tai se taisi olla liian lievä termi, rakastunut oli paljon parempi. Aleksi n...
