No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

73. Niin vaikeaa kun se olikin

Tw

Aleksi

Olimme viimein selvinneet Nikon muutosta kotiin. Olli oli saanut ajaa, olin jo vetänyt yhden bissen kun Joel oli tarjonnut, joten en ollut ottamassa mitään riskiä.

"Onko Rimpulla tullu jo ikävä?" lässytin hymyillen pikkukoiraen hyppiessä minua vasten. "Ilmeisesti", Olli naurahti nojaten seinään, sillä tukin koko eteisen kyykkimiselläni.

"Ei me enää lähetä minnekää, sä oot käyny jo lenkillä", huomautin Rillan heiluttaessa häntää siihen malliin, että se olisi lähdössä jonnekin. "Ja mä oon juonu, vaikken paljoo", jatkoin hymähtäen.

Kiinnitin samassa huomioni kihlattuuni, hän nojasi seinään tuskallinen ilme kasvoillaan. "Rakas mikä on? Sattuuks sulla johonki?" huolehdin asettaen käteni tuon käsivarrelle.

"Rintaan", Olli vastasi hiljaa huudahtaen kivusta. "Mä soitan ambulanssin", ilmoitin ja aloin nopeasti kaivaa puhelinta taskustani, mutta brune tarttui ranteeseeni tiukasti.

"Ei tarvi", hän väitti, näin kyllä sen kivun hänen silmistä. "Vie mut vaa lepää", kihlattuni jatkoi keskittyen hengittämään rauhassa. Ihmeissäni laitoin puhelimen takaisin taskuuni ja kiedoin käteni brunen ympärille.

"Mä en luota siihen ettei tarvis", kerroin epäilevästi, mitä jos tämä olikin jotakin vakavaa? "Usko mua", Olli kehotti hiljaa, kun autoin hänet makaamaan sohvalle. Jäin siihen viereen edelleen huolestuneena.

"Helpottaaks se ollenkaa?" kuiskasin ottaen hänen kädestä hellästi kiinni, pelkäsin satuttavani häntä lisää. Sain pienen hymyn ja nyökkäyksen vastaukseksi, onneksi.

"Sä parannat mut", kihlattuni kuiskasi katsoen minua, hän ei enää näyttänyt niin tuskaiselta. "Olli oikeesti, mä en haluu menettää sua sen takii etten soittanu apuu", kerroin hiljaa.

"Et sä menetä, mä lupaan. Se meni jo ohi, joten ei oo enää mitää hätää", kihlattuni vakuutti. Huokaisten nyökkäsin, ei kai tässä muu auttanut kuin vain uskoa, niin vaikeaa kun se olikin.

"Sano heti jos alkaa sattuu minnekään, Rilla jää sun kaa lepää. Mä teen iltapalaa", ilmoitin sitten, pikkukoira oli mennyt sohvan alle piiloon, sieltä sen pää kurkisti, oliko tilanne taas kunnossa.

"Oot ihana ku huolehit. Mut mä oon kunnossa, se meni ohi", Olli sanoi vielä kerran, ennen kuin lähdin keittiöön tekemään iltapalaa. Eiköhän hän tiennyt itse parhaiten milloin hän tarvitsi apua.

Olli

Silitin lattialla istuvaa Rillaa tuijottaen kattoa. Teki mieli googlettaa mistä äkillinen rintakipu johtui, mutta en halunnut diagnosoida itseäni kuolleeksi viiden minuutin sisään. Tieto vain lisäsi tuskaa.

Ehkä se oli vain jotain hengenahdistusta ja se vain johtui siitä kirjahyllyn nostamisesta ja itseni rasittamisesta. Eli ei tässä mitään hätää ollut, järjelläkin sain itselleni hyvän diagnoosin.

Seurasin vain Aleksin iltapalan tekemistä, hän ei selkeästi ollut vakuuttunut vastauksestani. Mutta mitä ensihoitajat olisivat voineet tehdä, kun koko kipu lähti yhtä nopeaa kuin oli tullutkin?

"Ooks sä hengissä?" kihlattuni kysyi kurkaten keittiöstä olohuoneeseen. "Oon. Ja nii ilmeisesti sinäki", hymähdin. "Millanen olo?" hän huolehti ja toi pari leipää sohvapöydälle.

"Normaali. Mut huononee paljon jos mä en saa sulta huomiota", ilmoitin virnistäen. "Millasta huomiota se herra haluais?" Aleksi kysyi ja nosti pääni syliinsä silittäen hiuksiani.

"Saat ite päättää", vastasin sulkien silmäni ja nauttien hänen huomiosta. En jaksanut miettiä sen tarkempaa syytä rintakivulleni, todennäköisesti se ei ollut mitään kovin vakavaa.

"Mä en kyllä vois toivoo elämältä mitää ku saan mennä sun kaa naimisiin, olla Ollille puolvanhempi, omistaa nii ihanan koiran ku Rillan ja elää mun unelmaa", kihlattuni huokaisi.

"Samoin. Ei enää kauaa nii ollaan naimisissa ja päästään elää meidän loppuelämä yhessä. Sä oot se mun elämäni rakkaus, mulla ei oo siitä epäilystäkään", kerroin hymyillen, toivottavasti Aleksi tiesi sen.

***

Kohta ¾ kirjasta menny mitä vittua 🥲