No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

50. Kuolleen ruumini yli

Olli

Säpsähdin hereille, kun joku ravisti minua hieman. Aukaisin silmäni hämmentyneenä ja haukottelin ensimmäisenä. "Olli Matela?" lääkäri kysyi ja hymyili minulle hieman.

Nyökkäsin ja muistelin hetken aikaa mitä nyt oli tapahtunut. Olimme yöllä päässeet Rovaniemelle ja minut oli jätetty käytävälle odottamaan, olin sitten nukahtanut tähän sohvalle.

"Aleksia voi mennä katsomaan. Hän saattaa nukkua vielä", lääkäri kertoi. Nyökkäsin uudestaan ja nousin ylös sohvalta lähtien hänen perään. Kello oli nähtävästi seitsemän aamulla, olipa taas pitkät viiden tunnin yöunet.

Pääsin oikean oven luokse, joten astuin suoraan sisään. Lääkäri oli oikeassa, Aleksi nukkui vielä. Menin hänen luokse istuen sängyn vieressä olevalle penkille. Otin miestä kädestä ja silitin sitä hymyillen hieman.

"Huomenta rakas", kuiskasin tutkien poikaystäväni kasvoja. Hänen iho oli palautunut normaalinväriseksi, enää se ei ollut sinertävä. Eikä hän tärissyt, hänen keho oli siis saatu taas tavalliseen lämpötilaan.

Haukotellen vilkaisin kelloa uudestaan. En ollut syönyt mitään moneen tuntiin, joten päätin lähteä hakemaan itselleni kahvia ja jotain syömistä. Jätin Aleksin nukkumaan rauhassa, hän oli varmasti väsynyt.

Kävin ostamassa itselleni kahviosta sitä kahvia ja leipää. Palasin takaisin Aleksin huoneeseen, hän alkoi jo hereilemään. "Olli?" hän mutisi aukaisten silmiään pienesti. "Minä tässä", hymyilin ja laskin ostokset pienelle pöydälle.

"Missä me ollaa?" hän kysyi hieman epäselvästi. "Sairaalassa Rovaniemellä", kerroin hörpäten kahvistani. "Missä Joel?" Aleksi kysyi katsoen minua, hän vaikutti hieman sekavalta, kai hän oli saanut jotakin lääkkeitä.

"Mä en tiiä. Niko varmaan tietäis mut mulla ei oo puhelinta mukana", selitin. Poikaystäväni nyökkäsi hitaasti kyynelien puskiessa hänen silmiin. "Hei ei oo mitää hätää, se on varmasti kunnossa", lohdutin pyyhkien hänen kyyneleitä pois.

"Mä vittu pilasin kaiken", Aleksi kuiskasi rikkoen katsekontaktimme. En tiennyt mistä ihmeestä hän nyt puhui, mutta laitoin kahvikupin pöydälle ja istuin sängyn reunalle silittäen tuon mustia hiuksia rauhallisesti.

"Vaikka mä en tiiä mitä on tapahtunu, nii mä en usko et oot pilannu mitää", kerroin hiljaa. Annoin hänen itkeä ja purkaa tunteensa rauhassa, pystyin vain kuvittelemaan miten traumaattista tämä kaikki oli hänelle.

"Ethän sä jätä mua?" Aleksi varmisti, hänen hengitys oli hieman raskaampaa. "En, en tietenkää. Mä rakastan sua ja autan ja tuen sua nii hyvin ku pystyn. Kaikki hyvin, hengitä rauhassa", lohdutin ja otin tuon molemmista käsistä kiinni.

Silitin hänen kämmenselkiä peukaloillani katsoen hänen sinisiä silmiä, joista tippui kyyneleitä toistensa perään. "Sä oot turvassa, kukaan ei tee sulle mitää pahaa. Vaan mun kuolleen ruumiini yli", kuiskasin rauhallisesti.

Aleksi

Jos Olli olisi vain tiennyt miksi itkin. Jos hän olisi vain tiennyt mitä kaikkea oli tapahtunut sen jälkeen, kun menin vessaan. Jos hän olisi vain tiennyt, mitä kaikkea tunsin tällä hetkellä.

Puristin hänen käsiä keskittyen hengittämään rauhassa. Halusin kertoa kaiken, mutta en edes tiennyt mistä aloittaa. Kaikki ahdisti. Eniten ehkä se, etten tiennyt missä Joel oli ja miten hän voi.

"Jessica on viety eilen jo. Mä en tiiä minne, mut se ei enää karkaa yhtään minnekää", Olli kertoi hiljaa. "Mä en pysty tähän", kuiskasin, tämä ahdistus alkoi olla jo liikaa minulle. "Rakas kato mua silmiin ja keskity hengittää rauhassa", brune kuiskasi.

Käänsin katseeni häneen, tuon silmistä näki miten huolissaan hän oli minusta. Omistani saattoi nähdä, etten oikeasti pystynyt tähän. En minä ansainnut olla täällä, minun olisi pitänyt jäädä sinne kuolemaan.

Rauhotuin kuitenkin fyysisesti, kun Olli halasi minua ja silitti hellästi selkääni. Hänen läsnäolo poisti ahdistustani, vaikka ajatukseni eivät muuttuneet ollenkaan. Mutta sentään hän oli tukenani. Vielä ainakin..

***

Pitkästä aikaa Aleksin pov 🥲

Mulla on plääni millon julkasen uuden kirjan, mut ekana 100 seuraajaa täyteen 🤭