Hope we'll meet again / Olli Matela /

4. Pieni laatikko täynnä muistoja

~time skip~
Nykyhetki:

Emily

Viimeinen muuttolaatikko on nyt purettu. Eihän siinä mennyt ku kaks viikkoa. Hups... Kieltämättä tuntuu vähän yksinäiseltä ja oudolta olla nyt ihan yksin. Oulussa sentään perhe ja kaverit asui melko lähellä, mut täällä Helsingissä oon ihan yksin. En tunne täältä ketään. Siitä huolimatta halusin muuttaa just tänne ja sain myös kivalta vaikuttavan työpaikan, joten en valita. Menee kyllä hetki et totun kaikkeen tähän hälinään ympärillä, koska onhan Oulu nyt kuitenki aika paljon pienempi paikka ku Helsinki. Ehkä tää elämä tästä lähtee vähitellen sujumaan.

Huomenna alotan työt uudessa paikassa. Pääsen suunnitteleen ja toteuttaan kaikkia kivoja juttuja erilaisiin tapahtumiin. Yleensä työ, mitä teen, ei saa olla liian rauhallista tai yksitoikkoista, koska muuten hyppelen seinille. Tän jännityksen takia hyppelen seinille kyllä joka tapauksessa, mut ehkä tää helpottaa ajan myötä. Eniten ehkä jännittää se et tapaan kaikkia eri aloilla toimivia julkkiksia ja sit suunnittelen niitten kans esimerkiksi kiertueita tai jotain live-esiintymisiä telkkariin. Oon kyllä kiertänyt monilla keikoilla ja sitä kautta tavannu monia artisteja ja bändejä, mut onhan se nyt ihan eri asia tavata niitä työn merkeissä ja yrittää olla samaan aikaan luova.

--

Kävelen maaliskuisia Helsingin katuja pitkin. Äitini oli ilmeisesti lähettänyt mulle jonku paketin, koska mulla on ens viikolla synttärit, enkä pääse käymään kotona, eikä mun vanhemmat täällä. Ajattelin käydä nopeesti kaupassa samalla, kun haen sen paketin. Ei ainakaan huomenna tarvi tehä mitään ylimäärästä.

Avaan asuntoni oven ja astun peremmälle. Lasken paketin ja ostoskassin lattialle. Heitän takin naulakkoon ja potkin kengät jaloista, jonka jälkeen suuntaan keittiöön. Toisinaan tuntuu, että mun elämä toistaa vaan samaa kaavaa. Tällä hetkellä se kyllä pitää paikkansa. Pitäis varmaan yrittää keksiä vaikka joku harrastus. Ehkä voisin alkaa juoksemaan tai joogaamaan. Nyt kyllä haluun vaan nukkumaan.

Seuraavana päivänä:

Kello on ehkä jotain kuus. Oon kääriytyneenä sohvan nurkkaan syömään suklaata ja kattomaan Netflixiä, koska miks ei. Paras tapa nollata aivoja. Vielä muutamia pieniä sisustusjuttuja pitäis miettiä, mut niitä ehtii myöhemminkin. Nyt tää laiskottelu kuulostaa kivemmalta. Yhtäkkiä päähäni muistuu eräs asia... Pieni laatikko, jonka pakkasin mukaan ennen muuttoa. Sinne laitoin kaikki vanhat päiväkirjat ja muutamat valokuvat siltä ajalta, ku olin jotain 16. Kirjotin päiväkirjaan melkeen joka ilta aina siihen asti, ku täytin 18. Sen jälkeen se vaan jäi. Nyt kuitenki ois hyvä hetki lukee vanhoja juttuja. Voi olla, et saan hävetä silmät päästä joittenki juttujen takia, mut ei voi mitään. Nousen sohvalta ja suuntaan makuuhuoneeseen. Avaan kaapin ja otan sieltä laatikon, joka on koristeltu hienolla yksisarvislahjapaperilla. Suuntaan laatikko käsissä takaisin sohvalle. Jos oikein muistan, laatikossa on kolme täyttä ja yksi vajaa päiväkirja sekä pari kuvaa muistona keikoilta. Avaan laatikon ja huomaan arvaukseni osuneen oikeaan. Nostan kirjat laatikosta ja alan selata niitä. Huomaan laatikon pohjalla pari kuvaa. Ne on ajalta, kun olin vielä Blind Channel -fani. Se kuitenkin hiipui joskus 2017. Olis kyllä kiva tietää, miten jätkillä menee nykyään. Toisinaan mietin sitä tiettyä iltaa yhen keikan jälkeen... Ehkä mä joskus otan selvää siitä, et miten niillä menee.

Pari tuntia myöhemmin:

Oon selannu kaikki päiväkirjat läpi ja sen jälkeen sit jatkanut tätä sohvalla laiskottelua. Väsyttää. Pitäis kuitenki raahautua vielä käymään nopeesti suihkussa, ennen ku pääsen nukkumaan. Mietin myös, et mikä sai mut aikoinaan lopettamaan jätkien musiikin kuuntelun ja seuraamisen. Ehkä se oli vaan kaikki se kiire, mitä siinä oli. Opiskelut, työt, perhe... näitä nyt on. Tulin myös siihen tulokseen, et se ei vaan ollu millään tavalla täysin normaali fanitapaaminen Ollin kans. Erikoista, et tajusin sen vasta nyt, mut siinä oli kyllä jotain enemmän. Harmi, et ei sen jälkeen olla nähty muuten ku keikoilla. Sillonkin Olli tosin hymyili aina söpösti, jos näki mut yleisössä.

Makoilen sängyssä, enkä saa unta. Aamulla pitäis nousta aikasin, mut en vaan saa nukuttua. Koko loppuilta meni miettiessä kaikkee mennyttä. Esimerkiksi Ollia. Mitä ois tapahtunu, jos oltais nähty vielä? Oisko se ollu outoo? Mitä, jos... Nämä kysymykset ei jätä mua rauhaan, eikä edistä mun nukkumista millään tavalla. Haluun vastauksia. Huokaisen turhautuneena ja nappaan puhelimen yöpöydältä. Avaan Instagramin ja etsin Blind Channelin tilin. Tutkin vähän, mitä kaikkea jätkät on tehny kuluneitten vuosien aikana. En juurikaan oo seurannu niitten tekemisiä viimeiseen neljään vuoteen. Bändin tililtä eksyn Ollin tilille. Selailen kuvia yllättävänkin tarkasti. Yks kuva, ja varsinkin sen teksti kiinnittää mun huomion. Voi Olli. Hukannut basson. Sen, mitä nyt tiiän, voin sanoo et basso taitaa olla Ollille melkeen kuin lapsi. Kuvan teksti kuitenki saa mut ajatteleen jotain muuta ku bassoa... Hope we'll meet again. Ois ihana nähä Olli vielä joskus ja ottaa selvää, mitä tapahtuis. Ajatellessani kaikkea mahdollista, saatoin selata joka ikisen Ollin ig-kuvan läpi. Hups. Se on kyllä edelleen tosi sulonen. Ja äärimmäisen hyvännäkönen! Nyt kuitenkin pakko yrittää nukkua. Ehkä toivon samalla tavalla näkeväni kivoja Olli-unia, kuten joskus 17-vuotiaana.

-------------------------------------------------------------
Sanoja: 762
🥀