~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

1.

Se elokuinen perjantaiyö oli epätavallisen lämmin. Hämärä alkoi väistyä ja taivaanranta punertaa sen merkiksi, että aurinko pian jo nousisi. Kävelin väsyneenä mulle kesän aikana tutuksi tullutta järvenrantaa seurailevaa oikopolkua kohti Jyväskylän kaupungin laidalla odottavaa ankeaa yksiötäni. Sen vuokrasopimus onneksi päättyisi ensi viikolla, ja mulla alkaisi uusi elämä pääkaupunkiseudulla, josta olin saanut taloushallintoon liittyviä oman alan töitä. Vaikka sopimuksessa luki etätyön olevan mahdollista, niin työnantaja kuitenkin vahvasti suositteli myös toimistopäiviä "sosiaalisen vuorovaikutuksen toteutumiseksi", jolloin tuntui helpoimmalta ajatukselta muuttaa Helsinkiin, vaikka en sieltä ketään tuntenutkaan.

Suurin osa mun läheisimmistä ihmisistä oli lapsuudenkavereita, jotka asui edelleen meidän pienellä kotipaikkakunnalla Parkanossa Pirkanmaalla. Mun vanhemmat oli kuolleet autokolarissa vajaa kymmenen vuotta sitten, ja sisaruksia mulla ei ollut. Viihdyin Parkanossa, mutta viime vuosina olin alkanut tuntea tarvetta nähdä muutakin. Uutena vuotena Levillä olin sitten tavannut jyväskyläläisen Petrin, jonka kanssa olin kevään pitänyt tiiviisti yhteyttä, ja joka oli tuntunut hyvältä syyltä lähteä kokeilemaan elämistä Keski-Suomessa. Olin tullut toukokuussa Jyväskylään kesätöihin, ajatuksena asettua tänne sitten pysyvämminkin, jos Petri olisi ollut se elämän rakkaus, jollaiselta hän hetken onnistui vaikuttamaan ennen todellisen luonteen esiin tulemista. Jo juhannukseen mennessä olin todennut muuttamisen virheeksi, kun Petri oli lähemmän tutustumisen myötä alkanut vaikuttaa päivä päivältä enemmän kontrolloivalta ja sairaalloiseen mustasukkaisuuteen taipuvaiselta. Onneksi olin sentään pitänyt pääni ja vuokrannut täältä oman asunnon, enkä suostunut miehen ehdotukseen muuttaa heti hänen asuntoonsa. Ajatuskin puistatti nyt.

Meidän suhteen päättäminen keskikesällä ei ollut sujunut siltikään helposti, koska siinä vaiheessa, puolen vuoden tuntemisen jälkeen, Petri tietysti kuvitteli jo vähintään omistavansa mut. Viimeiseen pariin viikkoon se ei ollut enää lähetellyt mulle katkeria ja uhkailevan sävysiä viestejä, mutta edelleen mä tunsin oloni vähän epämukavaksi kävellessäni yksin täällä aamuyön hämärässä. Meidän eron jälkeen olin keskittynyt juoksemaan baareissa työkaverini Netan kanssa ja harrastamaan yhden illan juttuja, ja tiesin kuinka se raivostuttaisi Petriä, jos hän jostain mun touhuista kuulisi. Eron jälkeisessä ahdistuksessa olin yhtenä yönä lähettänyt työhakemuksia useampaankin mahdollisimman kaukana Jyväskylästä sijaitsevaan paikkaan, ja yllätyksekseni tullut etähaastattelussa valittua erääseen helsinkiläiseen firmaan. No, ehkä sitäkin seutua voisi hetkeksi lähteä katselemaan, kun nyt kerran olin jo uskaltanut aloittaa suuren seikkailun ja poistua kotipaikkakunnaltani tännekin asti. Kyllä Parkano siellä paikallaan odottaisi, jos haluaisin sinne palata pienen kotimaan kierroksen jälkeen.

Tämä ilta oli kulunut vapaaehtoishommissa. Mun vuoro järjestyksenvalvojana Lutakossa järjestetyillä Elofesteillä oli päättynyt jo iltakymmeneltä, mutta olin jäänyt alueelle vielä katsomaan illan viimeisetkin bändit ja lopuksi käynyt keskustassa syömässä valtavan kebab-annoksen ja tullut taksin hinnan säästääkseni kävellen kotimatkan, minkä vuoksi ilta oli venähtänyt näin pitkäksi. Auton olin jättänyt kotiin siltä varalta, että olisin työvuoron jälkeen innostunut vielä juomaan pari siideriä tai jopa eksynyt baariin asti, mutta aiempien viikonloppujen kaksipäiväiset juhlimiset Netan kanssa ja vieraista sängyistä kamalassa krapulassa heräämiset tuntui kropassa ja mielessä sen verran, että tänään olin pysynyt vesilinjalla. Mun varsinaiset kesätyöt kaupungilla oli loppuneet jo viikkoa aiemmin, ja muuttaminen uuteen Helsingin asuntoon onnistuisi vasta ensi viikolla, joten olin keksinyt idean järkkärin hommista tälle viikonlopulle nähtyäni ilmoituksen tapahtumaan kaivattavista viime hetken vapaaehtoisista. Tämän päivän työvuorolla olin myös tienannut ilmaislipun huomenna jatkuvan tapahtuman kakkospäivään.

Järjestyksenvalvojan hommat olikin ihan mielenkiintoinen kokemus. Monilla bändeillä ja artisteilla oli tänä viikonloppuna festarikesän päätöskeikat, ja juhliminen backstage-alueella keikan jälkeen sen mukaista. Työvuoroani lavan takana lopetellessa olin hetken huvittuneena seuraillut kauempaa varsinkin Blind Channelin poikien juhlia. Heillä tuntui olevan hauskaa, eikä se musiikkikaan nyt pahalta ollut kuulostanut. Bändin vaaleahiuksinen laulaja Joel oli myös ollut mun silmään aika hot, mutta en kuvitellut hetkeäkään että olisin siinä tipunkeltaisessa järkkärin liivissäni ja todennäkösesti naama jännityksestä punaisena ja sanoissani sekoillen hänelle mennyt juttelemaan. Tai nuo nyt monesti oli vielä tässäkin iässä mun tyypilliset reaktiot kiinnostavan miehen läheisyydessä, vaikka muuten aikuistuminen oli kauan sitten vienyt pahimmat nuoruuden epävarmuudet ja sosiaaliset jännittämiset. Muistin joskus lukeneeni jostain lehdestä lyhyen jutun BC:stä, jossa ne oli kertoneet kuinka vähän juhlimista keikkailu heillä enää nykyään sisälsi, kun tavoitteena oli jaksaa kiertää pääasiassa ulkomailla satakin keikkaa vuodessa. Bändi olikin illan aikana kuulemieni puheiden perusteella ilmeisesti nykyään aika menestynyt jo Euroopassa, ja Amerikankin valloitus oli hyvällä alulla, joten eiköhän mua kauniimpia ja kiinnostavampia naisia riittänyt heillä juttuseuraksi joka ilta. Aika nopeasti siitä siis olin riisunut liivini ja siirtynyt festarialueen puolelle yleisön joukkoon katsomaan Portion Boysin keikkaa.

Kivasti alkanut päätösviikonloppu sinänsä vähän paskalle kesälle, mietin ohittaessani polun ja rannan välissä kasvavaa valtavaa mäntyä, jonka paksua runkoa vasten olin joskus keskikesällä istunut nojailemassa ja miettimässä ihmissuhteiden hankaluutta, kun ero Petristä oli vaikeimmillaan. Hetken mielijohteesta pysähdyin nytkin tän mulle huonoina hetkinä mielenrauhaa tulleen puun kohdalle, ja istahdin sen rannan puoleiselle sivustalle ihailemaan taivaanrannan värejä. Väsytti, mutta maisema oli todella kaunis ja huomenna saisi nukkua niin pitkään kuin haluaisi, joten miksen voisi hetken istua tässä hiljaisuudessa tuijottamassa oranssia horisonttia. Maaseudulla kasvaneena luonto oli ollut mulle aina tärkeä, mutta Helsingissä saisin varmaan jatkossa katsella enemmän betoniviidakkoa.

Netta oli tämän viikonlopun reissussa, ja oli epävarmaa ehdittäisiinkö me enää nähdä ennen mun muuttoa. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana kertyneistä säädöistä kukaan ei ollut sellainen, ketä olisin jäänyt kaipaamaan. Ennemminkin lyhyet irtosuhteet oli nopeasti alkaneet tuntua ikäviltä ja jotenkin tyhjiltä, vaikka niihin joka viikonloppu yhä uudelleen silti olin sortunut. Kumma miten erilaiselta ne tuntuikin nyt kuin aikanaan 18-vuotiaana. Kotipaikkakunnallani en ollut sellaisia juurikaan harrastanut aikoihin, koska selvin päin moisiin ei tullut ryhdyttyä ja viime vuodet olin juhlimisen sijasta keskittynyt jo enemmän urheiluun ja terveelliseen elämään.

Ajatuksiini ja taivaanrannan ihailuun vaipuneena en heti tunnistanut tietoisuuteeni tunkevaa häiritsevää ääntä askeliksi. Ne olivat jo tosi lähellä, kun havahduin siihen että joku lähestyi polkua pitkin aika nopealla vauhdilla. Mun sydän hyppäsi välittömästi kurkkuun, kun mielessäni näin Petrin vaanineen mun kotiin paluuta jossain pusikossa, ja nyt hyökkäävän mun kimppuun ja toteuttavan uhkauksensa siitä, että jos se ei saa mua niin ei saa kukaan muukaan. Mutta ennen kuin ehdin ajatellakaan puun juurelta ylös ponnistamista, mies tummissa farkuissa ja harmaassa t-paidassa ilmestyi puun takaa... Ja kumartui oksentamaan suoraan mun jalkojen juureen. Mä en osannut kuin jäätyneenä tuijottaa sitä näkyä. Samalla hetkellä sekin huomasi mut istumassa siinä laatotuksensa edessä. Ei vittu. Mä sain jo toisen rytmihäiriökohtauksen muutamien sekuntien sisään. Sehän oli se Blind Channelin Joel 😳