~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

22.

Kannoin matkalaukkuani pitkin hotellin käytävää. Olin onneksi ehtinyt pestä suihkussa meikit pois ennen kuin jouduin katselemaan Joelia panemassa sitä kusipäätä. Muuten olisin varmaan muistuttanut tällä hetkellä pesukarhua. Näytin silti punaisten, turvonneiden silmieni kanssa juuri niin itkeneeltä kuin olin, ja toivoin etten törmäisi kehenkään matkalla ulos.

En uskaltaisi yksin lähteä ajamaan Mondeolla Helsinkiin tässä pakkasessa, ja olin juonutkin juuri sen verran, että promilleraja voisi vielä ylittyä. Hotellin vieressä oli näkynyt olevan taksitolppa. Olin päättänyt ottaa taksin talolleni Parkanoon, jonne matka tulisi paljon halvemmaksi kuin Helsinkiin. Pidin siellä peruslämpöä päällä, ja naapuri oli luvannut pientä korvausta vastaan pitää pihan auki koko talven, että pääsisin sinne halutessani helposti autolla. Tulisin sieltä sitten vaikka bussilla tänne takaisin hakemaan autoani. Mutta vasta siinä vaiheessa, kun Joel olisi varmasti häipynyt kaupungista.

Saavuin hissillä ykköskerrokseen ja rukoilin, ettei ketään olisi pääaulassa valmiina tuijottamaan säälivästi mun räjähtänyttä ulkonäköä. Hissin ovet avautuivat... ja tottakai niiden edessä seisoi Olli, joka oli kai matkalla omalle huoneelleen. Se näki tietysti saman tien missä kunnossa mä olin. Sen katse siirtyi mun punasista silmistä mun vieressä seisovaan matkalaukkuun. Mä en olisi nyt millään halunnut ja jaksanut selitellä kenellekään mitään, ja astuin hissistä toivoen pääseväni juoksemaan rakennuksesta ulos ennen kuin Olli ehtisi sanoa sanaakaan. Se oli tietysti turha toive.

- Odota, älä mee, se sanoi.

Pelkkä sen ääni meinasi saada mut taas itkemään, mutta yritin taistella kyyneliä vastaan, koska tiesin etten saisi niitä hetkeen loppumaan jos pääsisin vauhtiin. Ja en todellakaan halunnut ulvoa tässä aulassa mahdollisten ohikulkijoiden nähden. Olli varmasti näki kuinka romahtamassa mä olin. Se ohjasi meidät vieressä olevaan invavessaan ja veti oven perässä lukkoon.
Siinä vaiheessa en pystynyt enää pidättelemään kyyneliä. Olli tuli halaamaan mua, ja seuraavat viisi minuuttia mä vaan nyyhkytin sen olkapäätä vasten pystymättä puhumaan mitään.

- Sun ei tarvii kertoa mitä on tapahtunut, jos et halua, Olli sanoi, kun mä aloin olla vähän rauhoittunut. - Mutta mun on tiedettävä mihin sä oot menossa. Tuolla ulkona on 30 pakkasta.

- Mun talolle Parkanoon, mä vastasin ja irrottauduin sen halauksesta. - Otan taksin tosta tolpalta. Kyllä mä pärjään. En ole edes juonut melkein mitään.

Olli katseli mua ja näytti uskovan, että olin lähes selvä. Silti se näytti vähän epäilevältä.

- Sä haluat selvästi pois täältä, se sanoi.

- Haluan. Ja heti.

- Ja haluat ehdottomasti sinne sun talolle? Etkö sä jäädy sinne, jos se on ollut talven kylmillään?

- Oon jättänyt sen kymmeneen asteeseen ja nopeesti sen saa lämpimämmäksi. En mä sinne palellu. Taksi sinne tulee paljon halvemmaksi ku Helsinkiin.

Olli oli hetken hiljaa ja näytti miettivän päästääkö mut lähtemään. Sen huolenpito tuntui toisaalta hyvältä, mutta mä aloin myös olla vähän kärsimätön, koska tahdoin nopeesti mahdollisimman kauas niistä juhlista ja hotellista.

- Musta tuntuis paremmalta viedä sut vaikka sinne Helsinkiin, ku päästää yksin tossa tilassa jonnekin korpeen, se sitten sanoi.

- Viedä? Millä muka?

- Mun autolla tietysti. Tai sun. Voin jättää omani avaimet Aleksille niin ne saavat Kasperin kanssa ajaa sillä huomenna perässä.

- Säkö oot ajokunnossa? Ei sun mun takia tarvii iltaa kesken jättää.