~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

26.

Mä olin järjestänyt Miamin reissun onnistumaan viikon palkattomalla vapaalla ja sopimalla tekeväni toisen viikon tunnit sisään etukäteen. Niitä tunteja urakoinkin sitten loppuviikon ja vielä seuraavallakin. Päivien täyttäminen työllä oli erittäin tervetullut asia siihen kohtaan, koska mun tarkkuutta ja numeroiden huolellista käsittelyä edellyttävä työ vaati täyttä keskittymistä. Sitä tehdessä ei kerinnyt ajatella muuta. Töiden lopettaminen iltaisin oli vaikeaa, koska siinä kohtaa kamala ikävä alkoi aina puristaa rintaa. Joelista ei kuulunut mitään. Miian kautta kuulin, että se oli maanantain jälkeen ilmestynyt taas normaalisti studiolle, mutta puhui siellä toisille pelkästään työasioista eikä sanallakaan muusta.

Olli oli laittanut mulle Venlan puhelua seuraavana päivänä viestiä ja varmistanut, että Miamin huonejärjestely oli ihan oikeasti mulle ok. Me näköjään molemmat epäiltiin toistemme halua majoittua samassa huoneessa, mutta lopulta uskottiin, että kummallakaan ei ollut aidosti mitään sitä vastaan.

Mua pidempään vaivannut, käsivarressa kutissut luomi näytti jotenkin ärtyneen ja muuttaneen väriä tummemmaksi. Ehkä mä olin raapinut sen seutua liikaa, vai voiko stressi aiheuttaa tällastakin? Kaikkea mahdollistahan sen oli todettu aiheuttavan. En kuitenkaan halunnut verille raavitun luomen aiheuttavan turhia ongelmia Miamin helteissä ja merivesissä, joten varasin ajan työterveyteen, jossa se poistettiin noin viikkoa ennen lähtöä, jolloin kerkisin päästä juuri sopivasti eroon myös tikeistä reissuun mennessä.

Perjantaina olin saanut iltapäivään mennessä työni urakoitua. Pakkasin matkalaukkua ja viestittelin Venlan, Rean ja Miian kanssa meidän Whatsapp-ryhmässä viime hetken juttuja reissuun liittyen, kun ovikello soi. Oven takana oli Joel pieni kassi kädessään. Mä tunsin hengitykseni hetkeksi salpautuvan ja noin tuhannen eri tunteen vyöryvän yhtä aikaa päälleni, kun näin sen. Päällimmäinen tunne oli kuitenkin ilo siitä, että se oli jostain syystä tullut käymään vaikka en hetkeäkään kuvitellut, että se olisi reilussa viikossa jotenkin maagisesti parantunut syvällä olevista ongelmistaan ja tullut kertomaan, että kokeekin pystyvänsä normaalisti parisuhteeseen.

Joel oli kerännyt asunnoltaan muutaman multa sinne jääneen vaatteen ja meikkitavaran.

- Ajattelin vaan, jos näissä on jotain tärkeetä mitä haluat matkalle mukaan, se sanoi ja seisoi ovensuussa sen näkösenä, ettei tiennyt sanoisiko vielä muutakin vai juoksisiko kassin mulle ojennettuaan saman tien pois.

- Kiitos, kivasti ajateltu, mä vastasin, ja huomasin päästäväni heti perään suustani: - Otatko kahvia?

Joel näytti yllättyvän ilosesti mun kysymyksestä.

- Jos haluat keittää, se vastasi hymyillen.

Mä laitoin kahvin tulemaan. Me juteltiin viimisen puolentoista viikon kuulumisistamme, jotka molemmilla sisälsi lähinnä töitä. Joel kertoi, ettei ollut halunnut oikeestaan kenellekään puhua meidän erosta, vaikka kaikki siitä tiesivät.

- Miltä susta tällä hetkellä tuntuu huominen? Toivottavasti oot ihan hyvällä mielellä lähdössä? se kysyi.

- Ei mua kaduta, että päätin lähtee, mä vastasin. - Vaikka tällä viikolla kun reissu on lähestynyt niin oon kyllä huomannut, että mua on vähän pelottanut sun näkeminen. Tai lähinnä se, millasen tunteen se aiheuttaa, kun nään sut ekaa kertaa lentokentällä.

- Mulla on ollut sama. Siksi mä oikeestaan tulin tänne, että halusin nähdä sut ennenku kokoonnutaan huomenna kentällä. Noi sun tavarat oli vaan tekosyy, se tunnusti.

Joel kertoi, että sen oli ollut tosi vaikea saada nukuttua meidän eron jälkeen, ja että sen olo oli ollut jatkuvasti kamala ja ajatukset täynnä itsesyytöksiä. Mäkin sanoin rehellisesti, että mun oli ollut sitä joka päivä hirvee ikävä.

- Kiva kuitenkin, että me voidaan istua tässä nyt näin ja jutella normaalisti. Ei kai se siellä matkalla sen kummempaa ole, mä totesin lopuksi.

- Niin. Sun kanssa on kyllä aina ollut helppo olla, ja se onneks pätee näköjään edelleen. Kiitti kahvista, Joel sanoi ja nousi pöydästä.

Mä saattelin sen eteiseen, mikä ei montaa askelta vaatinut mun pienessä kämpässä.

- Nähdään huomenna, Joel sanoi ja poistui rappukäytävään.

***

Me kokoonnuttiin lentokentän lähtöaulaan puoli yhdentoista maissa. Tommi ja Paula oli tulleet iltalennolla Oulusta ja yöpyneet Nikon ja Miian luona, että saisivat kunnon yöunet ennen pitkää matkustuspäivää. Finnairin lento Miamiin lähtisi puolen päivän jälkeen, kestäisi 11 tuntia ja olisi perillä iltapäivällä viideltä paikallista aikaa. Joonas ja Ville oli sitä mieltä, että aika oli juuri sopiva baarikierroksen aloittamiseen, kunhan vain maahantulotarkastuksista olisi päästy ja laukut viety nopeasti hotelliin. Mä en voinut edes kuvitella, että jaksaisin lähteä juomaan noin pitkän lennon jälkeen.

Huomasin porukan vilkuilevan kentällä aluksi tavallista tiiviimmin mun ja Joelin suuntaan, mutta tuijottamisen rauhoittuvan aika nopeasti, kun meidän todettiin käyttäytyvän normaalisti ja juttelevan tavalliseen sävyyn keskenämme. Toivoin näyttäväni ulospäin rauhalliselta, vaikka sen lähellä oleminen edelleen vaikuttikin aika voimakkaasti mun mieleen ja kroppaan.

Miamin kone oli iso Airbus A330, jossa oli sivuilla kahden ja keskellä neljän hengen penkkirivit. Meidän istumapaikat oli vähän hajallaan koneen takaosassa. Mä istuin ikkunapaikalla, ja hymyilin kun huomasin Joonaksen pysähtyvän saman rivin kohdalle, nostavan laukkunsa ylähyllylle ja istuvan mun viereen. Sen seurassa oli ollut aina hauskaa ja saanut nauraa vedet silmissä jutuille sille keikkamatkoilla ja illanvietoissa tapahtuneista sattumuksista. Mua ei kai varsinaisesti olisi haitannut sekään, että Joel olisi ollut mun vieressä, mutta ehkä oli parempi vaihtoehto, että siinä istui tällä hetkellä joku muu.

Me alettiin jutella tulevasta reissusta niin, että lähes unohdin stressata sitä, että istuin kohta ilmaan nousevassa lentokoneessa. Mutta kun keskustelun läpi kuulin kapteenin kuuluttavan ohjaamosta koneen lähtökiihdytystä ennakoivan "cabin crew, prepare for take-off"-fraasin, niin samalla hetkellä Joonaksen puhe jostakin yökerhosta, jossa se halusi ehdottomasti käydä loman aikana, häipyi mun kuulumattomiin ja sydän alkoi jotenkin oudosti tuntua takovan kurkun kohdalla.

- Niin kiinnostaisko sua sellanen?

Tajusin Joonaksen tuijottavan mua hämmentyneenä.

- Äh, mitä sä sanoit? Multa meni vähän ohi kun.. stressaan ihan hitosti tätä nousua, sanoin yrittäen vetää samalla syvään nenän kautta ilmaa keuhkoihin, ettei mun lievästi haukkovaksi muuttunut pinnallinen hengitys voimistaisi entisestään ahdistuksen tunnetta.

- Siis.. sulla on lentopelko?

- Niin. Tää alun kiihdytys on aina pahin. Oon joka kerta varma, että heti ilmaan nousun jälkeen kuuluu joku kamala kolina ja kone lähtee syöksymään maahan. Se helpottaa kyllä sitten, kun on päästy kunnolla taivaalle.

- Voi sua. Koita vaan hengitellä rauhassa, Joonas sanoi ja laski rauhottavasti kätensä mun kädelle.

Mä suljin silmäni ja koitin keskittyä palleahengitykseen. Kone lähti kiihdyttämään, ja korvien lukkoon menemisestä tiesin meidän kohta nousseen ilmaan. Jonkin ajan päästä raotin silmiäni, ja tajusin puristaneeni Joonaksen kättä rystyset valkosina ja mun kynsien painuneen todennäkösesti kivuliaasti sen kämmenselkään.

- Sori, ei ollut tarkotus tappaa sun kättä, sanoin nolona ja irrotin otteeni. Samalla hetkellä turvavyön merkkivalo sammui. Se oli mulle aina helpottava ääni, jonka kuultuani uskalsin uskoa, että lähdöstä oli selvitty ilman syöksylaskua.

- Ei mitään, Joonas sanoi. - Miten sä oikein treenaat salilla, kun sulla on tollanen puristusvoima??

Lento tuntui ikuisuuden pituselta. Välillä katselin koneen viihdejärjestelmästä sarjoja, välillä nukuin ja välillä juttelin Joonaksen kanssa. Olin täysin kypsä paikallani istumiseen siinä vaiheessa, kun kapteeni ilmoitti koneen alkavan laskea lentokorkeutta ja Miamin lähestyvän. Laskeutuminen sujui multa rauhallisemmin, vaikka jossain vaiheessa huomasin Joonaksen vilkasevan vähän pelokkaasti mun kynsiä, joita hermostuneesti naputtelin reittäni vasten.