~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

5.

Mä en muistanut koska olisin ollut viimeksi näin hermostunut. Aamupäivän olin yrittänyt purkaa ja asetella paikoilleen niitä tavaroita, jotka eilen illalla olivat jääneet vielä kasseihin. Sen jälkeen olin käynyt suihkussa, meikannut ja valinnut vaatteiksi mustat housut ja punaisen t-paidan, joissa lähtisin Joelia näkemään. Pakkasin varulta kassiini mukaan myös illan viileyteen sopivan hupparin, jos kävisi hyvin ja me viihdyttäisiin ulkona pidempään.

Vilkaisin kelloa. Vasta puoli kolme. Mitä ihmettä tekisin vielä melkein kaksi tuntia? Ajoissa pitäisi tietysti lähteä etsimään paikkaa, jonka sijaintiin olin jo saanut ohjeet, mutta jonka nopeasta löytämisestä olin onnettomat suunnistustaitoni tiedostaen kuitenkin epävarma. Silti aikaa lähtöön oli vielä tuskastuttavan paljon. Yleensä viihdyin hyvin yksinkin ja keksin toimettomana nopeasti itselleni mukavaa tekemistä, mutta tällä hetkellä olo oli niin hermostunut, että keskittyminen mihinkään kirjaan tai sarjan katsomiseen tuntui mahdottomalta. Ulos en myöskään halunnut lähteä paljoa etuajassa lenkkeilemään, ettei olo olisi viiteen mennessä jo hikinen. Lopulta päädyin sohvalle katselemaan puhelinta, mitäpä muutakaan.

Neljältä en pystynyt katsomaan enää yhtäkään some-julkaisua enempää, ja painuin ovesta rappukäytävään ja kadulle. Hetken mietin tosissani jopa vaihtoehtoa hakea kadunkulman lähikaupasta pari siideriä, joilla rauhoittasin ylikierroksilla käyvää hermostoani juuri ennen rannalle saapumista. Mutta todennäköisesti niistä seuraisi vaan krooninen pissahätä seuraavien parin tunnin ajaksi, eikä jatkuva puskassa hyppääminen kuulostanut hyvältä tuollaisella tapaamisella.

Hiljakseen kävellen mä saavuin sovittuun paikkaan perille kymmentä vaille viisi. Panin tyytyväisenä merkille, että rantakallio oli ohikulkevalta liikenteeltä piilossa metsikön suojassa, eikä lähellä ollut uimarantaa tai muuta ihmisiä vilisevää kohdetta. Joel ei ollut vielä paikalla. Onneksi. Sain hetken kerätä ja rauhoitella itseäni tässä rauhassa. Vaikka kiinnostavien miesten tapaamista olin aiemminkin elämässäni jännittänyt, niin tämän luokan hermostuneisuus oli jopa mulle uutta. Miksi edes koin sitä, kun meidän lauantainen monen tunnin automatkakin oli sujunut niin hyvin? Nyt mua myös kadutti niiden lukuisten lehtijuttujen lukeminen. Olisi noloa möläyttää vahingossa tietävänsä Joelista jotain sellaista, josta heti huomaisi mun turhan tiiviit taustatutkimukset, kun viimeksi olin antanut ymmärtää etten tiennyt siitä tai sen bändistä juuri mitään, mikä olikin ollut silloin totta.

Itseäni rauhoittaakseni koitin kiinnittää huomioni merellä kauempana näkyviin saariin, joista mulla ei ollut aavistustakaan minkä nimisiä ne olivat. Helsinki ei ollut koskaan varsinaisesti kiinnostanut mua, enkä ollut täällä useampaan vuoteen edes käynyt. Nyt vaan olin jotenkin vahingossa päätynyt tänne ahdistavana yönä puolihuolimattomasti kirjoittamani työhakemuksen vuoksi.

- Moi, sä ootkin jo täällä. Löysitkö helposti perille?

Apua, Joel oli jotenkin äänettömästi ilmestynyt paikalle mun selän taakse. Rauhotu, hyvin se menee.

- Joo, ne sun lähettämät ohjeet oli sen verran selkeet, että jopa mä löysin tänne ilman ongelmia.

- Kiva kun tulit. Mä vähän epäilin haluatko oikeesti nähdä mua enää toista kertaa sen viikonlopun oksennus- ja sammumissekoilun jälkeen.

Joelilla oli mukanaan isohko selkäreppu, jonka sisältöä se alkoi purkaa siihen kalliolle.

- Toivottavasti et oo hetkeen syönyt, mä vähän innostuin tuomaan muutakin ku kahvit, se sanoi asetellessaan ihanan pehmeen näköstä harmaata vilttiä maahan. Seuraavaksi se kaivoi repusta folioon käärittyjä ruokapakkauksia, joissa näytti olevan ainakin sushia ja jotakin thaimaalaisen näköistä kastiketta ja riisiä. Jälkiruoaksi oli kahvia ja mansikkakermakakkua. Viimeisenä repusta nousi pullollinen valkkaria.