~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

24.

Olli seisoi mun eteisessä tekemässä lähtöä, ja vakuutteli selviävänsä pakkasessa hengissä metrolle, jolla se näin päiväaikaan pääsisi helposti kulkemaan kotiinsa. Silloin ovikello soi. Mun sydän alkoi saman tien hakata miljoonaa. Oliko Venla jo saapunut Tampereelta ja muka heti mun oven takana vai...? Olli kurkkasi ovisilmästä.

- Se on Joel. Tsemppiä.

- Ei, mä en pysty, älä..., mä yritin sanoa, mutta Olli oli jo avaamassa ovea.

Ne kaksi tuijotti toisiaan mitään sanomatta pari sekuntia mun kynnyksellä. Joelin katseen olisi voinut tiivistää kysymykseen "mitä vittua toi täällä tekee". Olli katsoi sitä takaisin jotenkin tympääntyneellä ilmeellä. Sitten se painoi oven perässään kiinni ja jätti mut kaksin Joelin kanssa.

- Saanko tulla hetkeks? Joel kysyi. Se näytti väsyneeltä ja jotenkin jyrän alle jääneeltä, mutta silti hyvältä.

- Johan sä tulit, mä pyöräytin silmiäni ja astuin sivuun niin että se pääsi peremmälle mun asuntoon.

Se istui sohvalle. Mä istuin sohvan toiseen päähän. Olin tiennyt, että tää hetki tulisi, mutta se oli tullut nyt vähän liian äkkiä ja varoittamatta. Olisin halunnut keritä valmistautua jotenkin, vaikka tuskin siitä mitään apua olisi ollut. Kamalaa tää tulisi olemaan joka tapauksessa. Joelin oli selvästi todella vaikee alkaa puhumaan. Mä vaan odotin. En halunnut auttaa sitä yhtään alkuun pääsemisessä, vaikka se ehkä lapsellista olikin, ja vaikka mulla oli noin tuhat kysymystä, joihin kaipasin vastauksia.

- Anteeks. Mä oon vitun pahoillani kaikesta, se lopulta sanoi, ja näytti siltä että tarkotti joka sanaa. Se oli sen näkönen, että kohta hajoaa siihen mun sohvalle.

- Mä en vaan tajua että miks..., mä heitin jonkun kysymyksen tapasen ilmaan. Sanoja oli jotenkin vaikea saada ulos, vaikka niitä oli paljon mielessä.

- Sitä mä oon itekin miettinyt koko aamuyön ja tän päivän. Voin koittaa jotain kertoo, vaikka en tiedä selventääkö se yhtään mitään vai kuulostaako vaan ihan naurettavalta ja sekavalta paskalta. Mutta kaikki syyt tähän tilanteeseen on täysin mussa. Sä et oo tehny mitään väärää ja oot ollut koko ajan ihan täydellinen. Parasta mitä mulla on ikinä ollut. Kaunis, ihana, luotettava ja oot ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, kuinka työ menee mulla kaiken edelle, ja silti jaksanut mua.

Mä purin kieltäni etten kommentoisi mitään kliseistä, joita pettäjillä oli tapana lässyttää kiinni jäätyään.

- Ja se ehkä on ollut se ongelma, Joel jatkoi. - Koska mä olin yhtäkkiä ihan pihalla, kun tajusin olevani oikeesti tosi hyvässä ja onnellisessa parisuhteessa.

- Mä en ymmärrä.

- No et varmaan, kun tätä tuskin tajuaa kukaan normaali ihminen. Se tunne alko pikku hiljaa tulla joskus uuden vuoden jälkeen. Mä yritin taistella sitä vastaan, mutta se vaan voimistu.

- Mikä tunne?

- Mä en tiedä millä nimellä sitä kutsuis. Ahdistus siitä, että mulla menee liian hyvin ja se kuitenkin kohta otetaan multa pois? Aiemmin jos olen yrittänyt jotain parisuhteen tapastakaan, on lopputulos aika nopeesti ollut se, että joko kyllästyn olemaan saman ihmisen kanssa, me ei tullakaan arjessa toimeen, kaipaan vapautta tai ahdistun sitoutumisesta. Tai kaikkia noita. Sun kanssa ei tullut mitään sellasta. Päinvastoin. Mä oon koko ajan vaan rakastanut sua enemmän.

- Se rakastaminen ja onnellisuusko muuttu ongelmaksi? mä kysyin yrittäen saada jotain tolkkua sen ajatuksista.

- Jotain sellasta. Ne tunteet oli vaan niin vitun vieraita ja outoja. Mä oon aina ollut synkkä ihminen, ja yhtäkkiä joku teki musta pitkäkestosesti onnellisen. Puoli vuotta on siis mun parisuhteiden mittakaavassa tosi pitkä aika. Tää voi olla ihan paska vertaus, mutta mä luin joskus jutun toistuvasti väkivaltasiin parisuhteisiin päätyvistä naisista. Se selitettiin jotenkin niin, että ne on jostain lapsuuteen tai kuka mihinkin liittyvistä syistä tottunut pitämään ikäviä tunteita ja pahaa oloo niin täysin elämään kuuluvina, että väkivaltasessa suhteessa olemisen paska onkin niille jollain tasolla normaalia elämää, ja ne valitsee alitajusesti aina sellasia miehiä eikä jotain parempaa. Mussa voi olla jotain samaa siinä mielessä, että ehkä se paska on niin elämän perustunne, että jos parisuhteessa alkaa mennä liian hyvin, niin se alkaa tuntua jossain syvällä väärältä ja sen ajautuu rikkomaan, että voi palata siihen itselle normaaliin ja turvalliseen synkkyyteen ja tyhjiin yhden illan panoihin.