~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

35.

Heräsin tiistaina jo aamuyöllä, ja selasin hetken puhelinta sängyssä. Joel ja Olli oli laittaneet muutamia tunteja aiemmin someen kuvia edellisen illan Pariisin keikalta. Seuraavaksi ne siirtyisi Espanjaan. Mä siirtyisin kohta sairaalaan. Aamiaistakaan ei hitto saanut syödä ennen leikkausta. Yleensä sen kiireetön nautiskelu oli mulle päivän rentouttavimpia hetkiä. Jännitys ja ahdistus voimistui, kun kotoa lähtemisen ajankohta lähestyi.

Ensimmäisinä toimenpiteinä sairaalassa oli verikokeet. Niitä otti tympeä ja työhönsä kyllästyneen oloinen hoitaja, joka hoiti homman harvinaisen paskasti. Olipa mahtava alku päivälle. Sen jälkeen oli vuorossa radioaktiivisen merkkiaineen laittaminen käsivarren melanoomalöydöksen viereen. Se kulkeutuisi kainalon alueen imusolmukkeisiin, joista seuraavaksi vuorossa olleen gammakuvauksen avulla merkittiin ensimmäisten sijainti tussilla iholle. Ne poistettaisiin myöhemmin päivällä leikkauksen yhteydessä.

Sitten vaihdoin sairaalavaatteisiin ja vain odotin. Muita leikkauspotilaita oli samassa tilassa odottelemassa operaatioihinsa, mutta sain onneksi olla verhojen ja sermien takana omassa rauhassani ja makoilla lämpöpeiton alla. Toisilla kuului olevan läheisiä mukana saattamassa leikkaukseen. Mä olin yksin.

Kunnes en enää ollutkaan.

Verhojen takaa kuuluvat askeleet lähestyivät ja pysähtyivät mun paikan kohdalle, ja yhtäkkiä Olli seisoi mun edessä. Mä en ensin tajunnut näkemääni. Oliko siinä käsivarteen pistetyssä merkkiaineessa ollut mukana jotain harhoja aiheuttavaa ainesosaa? Olli käveli mitään sanomatta mun sängyn laidalle istumaan. Se katsoi mua lempeen rauhallisesti ja silitti mun peiton päällä olevaa käsivartta.
Oli se todellinen. Samalla hetkellä mä tajusin, miksi Joel oli sunnuntaisessa puhelussa kysellyt niin tarkasti tän leikkauspäivän aika- ja paikkatietoja.

- Vitun Joel, mä huokasin ääneen.

- Se kertoi kaiken eilisen keikan jälkeen, Olli totesi. - Ja oli jo varannut mulle aamulennon Helsinkiin. Tulin kentältä suoraan tänne taksilla.

- Miten sä voit olla siinä? Sun pitäis olla matkalla Espanjaan.

- Mä ehdin sinne hyvin myöhemmin. Tänään olis ollut vaan matkustuspäivä ja huominenkin on vielä vapaa ennen torstai-illan keikkaa. Mä en haluais olla missään muualla ku tässä juuri nyt.

- Musta on ihanaa että sä oot siinä, mä sanoin. - Anteeks kun en kertonut.

- En mä oo sulle siitä vihanen. Sun tilanne on ollut ihan kamala, ja silti oot vaan yrittänyt ajatella mikä mulle olisi parasta. Mutta oikeesti tää on parasta näin, kun mä tiedän. Mä lennän torstaiaamuna Madridiin, mutta en oo.. lähdössä mihinkään sun luota, oli ne tulokset parin viikon päästä mitä tahansa, se sanoi ja katsoi mua syvälle silmiin.

Mun teki mieli itkee kun se oli niin ihana.

- Tietääkö kaikki muutkin nyt? Ethän sä voi vaan kadota kesken kiertueen ilman jotain selitystä.

- Joel lupasi sanoa niille tänä aamuna jotain äkillisestä kotitilanteesta. Kai se ajatteli ettei tää muille kuulu, ja sä kerrot sitten aikanaan itse mitä haluat. Mulle se onneksi kertoi, koska halusi ettet sä oo yksin täällä tänään, ja huomenna kotiin mennessä.

- Se oli mun kanssa molempina päivinä, kun sä olit Oulussa.

Mun oli pakko tunnustaa asia, joka oli vähän vaivannut mua toissa viikonlopusta alkaen.

- Mä tiedän. Se kertoi senkin. Eikä se haittaa mua. Hyvä vaan, että se oli sun seurana.

Vartin päästä mua tultiin hakemaan leikkaussaliin. Olli halasi mua pitkään.

- Mä oon odottamassa siellä osastolla mihin pääset kun oot herännyt, se lupasi.

Olin aina kuvitellut, että leikkaussaliin saavutaan sängyssä, jota hoitajat työntää. Kävelin kuitenkin sinne itse ja asetuin makaamaan pöydälle. Ollin vaikutus tuntui vielä rauhoittavana mun mielessä, ja en ollut ihan niin paniikissa kuin olin etukäteen ajatellut. Hoitajat valmisteli välineitä ja kyseli vielä mun perustietoja. Nukahtamisesta muistan viimeisenä sen pelottavalta tuntuneen sekunnin, kun aloin vajota tyhjyyteen.