~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

67.

Niko huomasi mut heti ja pysähtyi aika järkyttyneen näkösenä katsomaan mun ulkonäköä. Mä juoksin mitään ajattelematta sen syliin ja aloin tietysti saman tien itkeä hallitsemattomasti.

- Sä oot oikeesti elossa, se sanoi ja halasi mua lujaa. - Vittu nää poliisit täällä ei osaa englantia eikä tiennyt mistään mitään, mutta sen verran tajusin, että joku vaalee ulkomainen nainen oli löytynyt jostain kauempaa verisenä ja että sitä tuotiin tänne. Mä olin siis tossa ihan vieressä olevalla poliisiasemalla, kun niille tuli siitä puhelu. Mun oli pakko tulla katsomaan voisitko se olla sä. Mutta pelkäsin, ettet ole, kun... sun epäiltiin kuolleen.

- Se ei ollu kaukana, mä sanoin nyyhkytykseni keskeltä. - Missä Joel on, onko se kunnossa??

- Se on talolla ja fyysisesti ihan kohtalaisessa kunnossa, Niko vastasi ja mä tunsin mua koko ajan taustalla vaivanneen, sydäntä puristaneen pelon välittömästi helpottavan. - Se oli täällä päivystyksessä sillon yöllä kun se oli saanut aivotärähdyksen ja sai päähänsä pari tikkiä, mutta oli siis ihan tolkuissaan ja pysty poliisille kyllä kertomaan heti kaiken. Mutta muuten.. se on ollut ihan sekasin, ja me ei olla uskallettu jättää sitä hetkeksikään yksin, eikä se pystynyt lähtemään tänne asemallekaan mukaan. Mä lähdin kyselemään onko mitään uutta, kun meille ei ollut ilmotettu mitään sen jälkeen kun aamulla tuli se tieto...

- Mikä tieto?!

- Joku vähän paremmin englantia puhuva poliisi ilmotti aamulla, että epäillyt oli löytyneet Granadan pohjoispuolelta joltain syrjäseltä tilalta. Rose oli siis poliisin vanha tuttu, ja sen miesystävä oli ollut pidempään huumepoliisin tarkkailtavana joihinkin isompiin huumejuttuihin liittyvien epäilyiden takia. Niiden aiempien liikkeiden perusteella poliisilla oli tiedossa suuntia joista etsiä, ja ne meni sinne tilalle aamulla. Kaksi niistä miehistä makasi siinä vaiheessa pihassa kuolleina ilmeisesti vaan hetkeä aiemmin ammuttuna. Rose oli miehensä kanssa pakkaamassa autoa. Ne alkoi ampua poliiseja kohti. Poliisi ampui takasin ja ne menetti molemmat henkensä.

Multa kesti hetki sisäistää Nikon kertomaa. Oliko Rose kuollut?! Vitun ämmä, ei tuu ikävä. Tajusin, että nyt mun ei tarvisi enää myöskään ikinä pelätä sen uutta kostoa ja vaanimista seuraavalla sivukujalla.

- Mutta hommassa oli tietysti se huono puoli, että kun ne oli kaikki kuolleita, niin tietoja susta ei saanut enää keneltäkään. Ja sitten sieltä jostain piharakennuksesta löytyi joku vankikoppi ja sieltä tuoretta verta, mutta sua ei mistään. Poliisi tietysti alkoi etsiä sua siitä lähimaastosta, mutta ne tuntui olevan aika varmoja, että ne hullut oli ehtinyt tehdä sulle jotain ja...

- Hävittää ruumiin, mä jatkoin Nikon puolesta loppuun lauseen, jota se ei halunnut sanoa.

- Niin.

- Ne kaks miestä oli siis vasta juuri ammuttu aamulla?

- Niin mä ymmärsin.

- Voiko olla, että ne ei missään vaiheessa edes olleet mun perässä? Jos ne ääliöt tosiaan jätti puhelimensa sinne keittiöön ja Rose ja Roberto löysi ne vasta aamulla sieltä kopista naamat punaseksi maalattuna. Ampuiko ne siis ne kaverinsa sen takia, että mä olin päässyt niiltä pakoon, mä mietin ääneen.

- Huh sun pitää tosiaan kertoa kaikki mitä tapahtui, Niko sanoi. - Mutta nyt tuolla tiskillä joku viittoo sua sinne. Mä soitan heti talolle ja kerron että sä olet täällä.

***

Joku kielitaitoinen lääkäri oli ensin tutkinut ja kirjannut mun vammat, ja varmistellut, että mua ei oltu raiskattu. Nyt ystävällinen, miespuolinen hoitaja puhdisti ja paikkasi mun käsivarren ja jalan haavoja. Se ei puhunut sanaakaan englantia, ja mä en ymmärtänyt kuin muutaman sanan sen selittäessä espanjaksi mitä se aina seuraavaksi aikoi tehdä. Niko istui koko ajan mukana hoitohuoneessa sängyn vieressä olevalla tuolilla. Jostakin oli kaivettu mulle sortsit ja t-paita kaatumisessa rikki menneiden ja veristen leggingsien ja käsivarren haavasta melkein yhtä veriseksi tulleen hupparin tilalle. Toimenpiteet oli välillä vähän epämukavan tuntusia, mutta kaikki sujui hyvin siihen asti, kun hoitaja näytti eleillä käyvänsä jossakin huoneen ulkopuolella ja sanoi lauseen, josta ymmärsin vain sanan tetanus. Mun likasten haavojen takia tarvitsisin kai jäykkäkouristustehosteen tässä kohtaa.

Hoitajan lähtiessä huoneesta mun sydän alkoi hetkessä takoa miljoonaa, hengittäminen muuttui vaikeeksi ja aloin täristä.

- Mikä sulle tuli? Niko säikähti. Se kai luuli mun saavan jonkun sairaskohtauksen.

Mun oli tosi vaikea saada puhuttua, mutta tajusin nopeesti itse, mistä mun äkillinen paniikki johtui.

- Kaikki ok.. Tää tilanne vaan...

Koitin rauhottaa itseäni rauhallisella hengittämisellä, joka ehkä vähän auttoi, ja sain jatkettua puhumista.

- Tää tilanne muistutti yhtäkkiä liikaa sitä vangittuna olemista. Mies lähtee huoneesta, ja mä jään odottamaan että kohta se palaa jonkun piikin kanssa. Siellä oli sama kun mä... näin niiden sairaat välineet ja sitten jouduin vaan odottamaan koska ne tulee niiden kanssa takasin ja..., mä selitin ja kohotin haavalapulla peitettyä käsivarttani.

Niko katsoi mua silmät suurina. Se näytti vasta nyt täysin ymmärtävän, mitä muutakin kuin pelkkää vangittuna olemista mä olin joutunut kokemaan.

- Pystytkö sä tähän? se kysyi.

- Pakko. Mä oon selvinnyt tähän asti, niin en tosiaan halua kuolla parin viikon päästä johonkin bakteerimyrkytykseen.

Niko nousi tuolistaan ja tuli mun viereen sängylle. Ovi kävi ja hoitaja kai palasi huoneeseen, mutta mä en pystynyt katsomaan siihen suuntaan. Mun tärinä alkoi taas voimistua ja näky Marcista saapumassa virnistellen mun vankihuoneeseen pamahti kuin elokuvan kohtauksena pyörimään mun mieleen. Tunsin Nikon halaavan mua varovasti. Hoitajan askeleet pysähtyi sängyn viereen. En tiennyt enkä välittänyt mitä se mahtoi tilanteesta ajatella. Varmaan piti mua vaan jonain hysteerisen rokotuskammosena.

- Ei oo mitään hätää, Niko puhui mulle rauhallisesti. - Me päästään ihan kohta pois täältä. Onko ok, jos nostan vähän sun paidan hihaa?

Mä nyökkäsin. Onneksi Niko oli täällä.

Koko homma oli nopeesti ohi, enkä mä tuntenut kuin pienen nipistyksen, mutta hengityksen tasaantuminen kesti vielä pitkään sen jälkeen.

- Tällastako tää tulee jatkossa olemaan, mä mietin ääneen, kun hoitaja kirjoitti jotakin koneelle. -Kauheita ahdistuskohtauksia, jos joku asia tai tilanne edes hämärästi muistuttaa siitä maatilasta ja niistä hulluista.

- Ehkä alkuun. Mutta kyllä mä uskon, että se ajan kanssa helpottaa, Niko vastasi.

Hoitaja antoi meille luvan lähteä. Seuraavaksi oli vuorossa se raskaimman tuntunen osuus. Käytävässä odotellut poliisi saattoi meidät ulos rakennuksesta ja vähän matkan päässä saman kadun varressa sijaitsevalle poliisiasemalle. Ne oli onneksi löytäneet englantia hyvin puhuvan tyypin kuulemaan mua. Jouduin kertomaan tarkasti kaikki tapahtumat Granadan kadulta syrjäisen kylän kioskille asti, ja myös sen, mistä Rosen alun perin tunsin. Poliisi näytti kertomuksen aikana hetken aikaa vähän kiusaantuneelta. Ne oli kai olettaneet Rosen ja Roberton varmuuden vuoksi ensin sokaisseen kaverinsa suihkeella, että saisivat ammuttua ne ilman vastarintaa, eikä mielessä ollut käynyt vaihtoehto, että se olinkin ollut mä, jollon ne oli tehnyt turhan nopeita johtopäätöksiä mun kohtalosta. Toisaalta olin saanut tähdättyä suihkeen läheltä tosi tarkasti niiden kahden vierekkäin olleisiin lärveihin, jolloin kopin lattialle tai seiniin ei välttämättä ollut sitä lentänyt merkiksi siitä, että ainetta oli käytetty siellä. Roberto kuulosti olleen sen luokan rikollinen, ettei palkollisten teloittaminen ollut siltä erityisen ihmeellinen teko.

Koin tosi helpottavaksi sen, että mitään oikeudenkäyntiä ei jatkossa tarvisi jaksaa, koska kaikki tekijät oli kuolleet.