~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

66.

Olin juossut ja välillä kävellyt ikuisuudelta tuntuneen ajan. Kerran olin kaatunut kivikkoon, minkä jälkeen tunsin housujeni kastuvan jostakin lämpimästä säären kohdalta. Olin pikaisesti tutkinut taskulampulla kuinka pahan haavan terävästä kivestä sain, ja todennut sen sen verran ikävän näköseksi, että missä tahansa muussa tilanteessa olisin lähtenyt päivystykseen paikkauttamaan sitä. Mulla ei ollut mitään ylimäärästä sidetarpeeksi, joten otin reiden ympärille aiemmin kietomani topin ja siirsin sen sääreeni. Reiden haava, tai reikä se oikeastaan oli, oli aika nopeasti aiemmin tyrehtynyt.

Kerran olin nähnyt hyvin kaukana ja musta katsoen jossakin alempana pimeyden keskellä liikkuvan auton valot, ja säikähtänyt helvetisti, mutta auto oli ajanut mun olinpaikasta pois päin ja lopulta valot olivat hävinneet näkyvistä. Siitä olin kuitenkin saanut edes jonkinlaisen suunnan lähimmästä tiestä, jota kohti yritin mennä. Tiellä en uskaltaisi kävellä, mutta ehkä jotenkin pystyisin seuraamaan sen viertä, ja hyppäämään piiloon, jos jostain alkaisi lähestyä auto?

Minkäänlaisia valoja pimeyden reunoilla ei sen enempää näkynyt. Jossain kohtaa pimeys alkoi muuttua hämäräksi ja itäinen taivaanranta punertaa lähestyvän auringonnousun merkiksi. Mun ympärillä alkoi erottua tasankoa, mutta monessa suunnassa kauempana näkyi epätasaisia maaston muotoja ja vuoria. Mihinkään tiehen en pimeässä ollut törmännyt. Olin varmaan suunnistanut päin vittua aiemmin näkemäni auton valojen suuntaan yrittäessäni. Nyt tiesin auringosta missä oli itä, mutta mitä se hyödytti, kun mulla ei ollut aavistustakaan mihin päin mua oli Granadasta kuskattu. Yritin hahmottaa Andalusiaa mielessäni. Jos jatkaisin nousevan auringon suuntaan, olisiko mulla riskinä päätyä jonnekin syvälle Sierra Nevadan tiettömään erämaahan? Mutta jos maatila oli vaikka ollutkin Granadasta länteen, niin idästä voisi löytyä nopeastikin asutusta?

Mua helpotti se, että olin ollut pakomatkalla jo useita tunteja, mutta ketään ei ollut näkynyt mun perässä. Toisaalta, päivän valaistuessa olisin ainakin tällasessa tasaisessa maaston kohdassa punaisessa hupparissa kävellessäni kuin huutomerkki, jonka erottaisi jo kaukaa. Hämärän keskeltä erotin kauempana edessä metsikköä, johon päätin suunnata. Rinne laskeutui metsää kohti. Sen siimekseen päästyäni tunsin olevani enemmän turvassa kuin aukeammalla paikalla, ja istuin nojaamaan puuta vasten. Söin mökistä nappaamiani leipiä ja join toisesta mukaan ottamastani pullosta vettä. Yö oli ollut viileä, ja huomasin alkavani palella pian pysähdyttyäni. Mutta mieluummin ehkä näin päin, koska päivästäkään ei tulisi tuskaisen kuuma. Täällä olisi vaikea kulkea ja jano tulisi aika nopeasti, jos oltaisi kesähelteissä. Vedin siihen asti kainalossa mytyssä kuskaamani viltin ympärilleni. Mun oli pakko levätä hetki.

Mua väsytti helvetisti, koska olin valvonut koko yön ja jo edellinen yö ennen lentokentälle lähtöä oli mennyt käytännössä ilman unta. En yrittänyt nukahtaa, koska en olisi uskaltanut nukkua, mutta olin kuitenkin niin uupunut, että uni tuli väkisin. Heräsin auringon ollessa jo korkealla, ja hyppäsin saman tien säikähtäneenä pystyyn. Mun ympärillä oli kuitenkin edelleen yhtä hiljaista. Siinä kohtaa mulla välähti, että nyt päivänvalossa pitäisi nousta johonkin korkealle paikalle, josta näkisin maisemaa mahdollisimman kauas.

Suunnistin kohti lähimpänä kohoavaa korkeampaa vuorenrinnettä, mutta sekin oli todellisuudessa pitkän kävelymatkan päässä. Matkalla ei tullut vastaan mitään merkkejä ihmisistä tai asutuksesta. Multa kesti tunteja päästä korkealle vuoren rinteeseen, ja jatkuvasti vilkuilin taakseni ja säikähtelin puiden oksistoissa rapistelevia lintujakin. Vesi alkoi olla lopussa. Mun olisi pakko nähdä sieltä ylhäältä joku piste, mitä kohti suunnistaa niin kauan kuin päivänvaloa riittäisi.

Ja se piste näkyi. En osannut arvioida matkaa, mutta edessä päin kaukana kaarteleva autotie ja muutaman rakennuksen muodostama kylä oli kauneimpia näkyjä mitä olin ikinä nähnyt.

***

Kylän keskellä sijainneen pienen kioskin työntekijä oli jostain syystä säikähtänyt pahanpäiväisesti mut nähtyään. En osannut hokea sille kuin sanaa policia, ja se soittikin heti kiivaan puhelun johonkin. Paikalle pitkän odottelun jälkeen saapuneet poliisit ei ymmärtäneet englantia, ja multa hävisi vähätkin osaamani espanjan sanat päästä. Ne hokivat kuitenkin sanaa "Granada" meidän lähtiessä ajamaan eteenpäin. Toinen kirjoitti mulle paperille sanan hospital. Hyvältä näytti, Granadaan sairaalaan. Mutta tajusiko ne kuka mä olin? Oliko Joel ollut iskun saatuaan siinä kunnossa, että oli pystynyt hakemaan apua ja kertomaan että mut oli kaapattu, niin että mua edes osattiin etsiä? Toinen poliiseista soitti parikin puhelua johonkin, mutta sen puhe oli niin nopeaa, että en ymmärtänyt siitä sanaakaan. Tästä ei nyt tulisi mitään selkoa, ennen kuin saisin jonkun englannin taitoisen eteeni. Olisin halunnut pyytää niiltä heti puhelinta Joelille tai edes jollekin soittamiseen, mutta en muistanut kenenkään numeroa ulkoa ja sitä paitsi meidän puhelimetkin oli paskottu asfalttiin siellä kadulla.

Mä olin näköjään ollut noin kolmen vartin ajomatkan päässä kaupungista, ja me saavuttiin sinne eri suunnasta kuin Malagasta tullessa. Pääsin tuttuun päivystykseen, johon olin kyytinyt Aleksin ikuisuudelta tuntuva aika sitten.

Seisoin aulassa tiskin vieressä, kun mua sisälle saatellut poliisi puhui sen takana olevalle työntekijälle. Katsoin peilikuvaani, joka heijastui aika tarkasti lähellä olevasta lasiseinästä. Näytin kamalalta, hakatulta, likaselta ja kuivuneen veren tahraamalta. Ei ihme, että kioskin myyjä oli pelästynyt. Liukuovet meidän lähellä aukesi ja sulkeutui toistuvasti ihmisten kulkiessa niistä. Ehkä työntekijät täällä oli tottuneet kaikenlaisiin näkyihin, eikä säikähtäneet muakaan, mutta muutama potilaaksi olettamani kyllä tuijotti mua pitkään. Ulko-ovien kohta taas auetessa vilkaisin hajamielisesti siihen suuntaan. Niko tuli niistä sisälle.