~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

36.

Olli lähti torstaina lentokentälle jo aamuyöllä mun vielä nukkuessa. Mä nousin monta tuntia myöhemmin. En ollut varsinaisesti kipeä leikkauksen jälkeen, mutta voimia se oli vienyt yllättävän paljon. Olli oli keskiviikkona hakenut mun jääkaapin ja pakastimen täyteen ruokaa ja herkkuja, ettei mun tarvitsisi kantaa täällä hetkeen kauppakasseja tai ylipäänsä poistua asunnostani pakollisille asioille.

Ensimmäinen viikko kuluikin kotona. Mä oikeastaan nautin siitä, kun sain hyvällä omallatunnolla makoilla sohvalla, katsella sarjoja ja syödä loputtomasti herkkuja. Mun sisäinen yksin viihtyjä heräsi, olinhan viettänyt melko sosiaalista elämää viime ajat. Mulla oli tottakai kova ikävä Ollia (ja myönnetään, ehkä vähän Joeliakin), mutta selvisin päivistä yllättävän mukavasti, ja tottakai pidin Olliin yhteyttä joka päivä.

Me alettiin joka päivä muun juttelun ja viestittelyn seassa keksiä asioita, joita haluttiin jatkossa päästä tekemään yhdessä. Siis sitten kun mun tulokset olisi tulleet puhtaina, enkä joutuisi voimia vieviin ja mahdollisesti komplikaatioita tai sivuvaikutuksia aiheuttaviin lisäleikkauksiin, sädetyksiin, sytostaatteihin tai muihin hoitoihin, jotka lopulta vain kuitenkin hidastaisivat tautia mutta eivät enää voisi sitä parantaa. Meille kertyi pikku hiljaa aika pitkä bucket list, jossa oli asioita pienestä kylpyläviikonlopusta maailmanympärimatkaan.

Miia oli kuullut Nikolta Ollin oudosta Suomen reissusta, ja kyseli oliko meillä kaikki hyvin ja lähtisinkö pitkästä aikaa lenkille. Vastasin, että asiat oli tällä hetkellä ihan hyvin, ja että lähtisin mielelläni lenkeille taas vähän myöhemmin keväällä, mutta nyt mulla oli pieni reissu mielessä.

Viikko leikkauksesta kävin kontrollikäynnillä näyttämässä haavaa hoitajalle, ja koska kaikki oli kunnossa ja oma olokin jo vähän jaksavampi, ajelin seuraavaksi viikoksi Parkanoon. Yhtä hyvin mä siellä pärjäisin kuin kaupunkiasunnollakin, vaikka haavaa saikin vielä varoa, ja fyysisesti raskaammat hommat jättää tekemättä. Lääkärin puhelu tutkimustuloksista saattaisi tulla jo siellä ollessa. Ne uutiset, oli ne sitten hyviä tai huonoja, kuulisin mielelläni paikassa, jota pidin oikeana kotinani.

Tapasin Parkanossa ystäviäni, mutta sairaudestani en kertonut. Pelkäsin, että sen jälkeen kaikki puhe keskittyisi vain mun syövän ympärille, ja halusin nimenomaan jotain muuta. Kuulla ystävieni normaalista elämästä ja kertoa omia arkisia Helsingin kuulumisiani. Huhtikuun alku oli hyvin lämmin. Istuin paljon omassa pihassani nauttimassa kevätauringossa sulavien hankien katselusta. Pääsiäisviikonloppu tuli ja meni. BC:n kiertue oli palannut eteläisemmän Euroopan jälkeen Saksaan, jossa ne kiersivät peräkkäisinä iltoina monia isoja kaupunkeja.

Yhtenä tuulisena päivänä pääsiäisen jälkeisellä viikolla puin lämpimästi päälleni ja kävelin eväiden kanssa puolen kilometrin päähän järvenrantaan, josta etsin suojaisan paikan. Asetuin viltin päälle moneksi tunniksi seuraamaan järven jäiden lähtöä. Iltapäivään mennessä tuuli oli kuljettanut kevään viimeiset isot jäälautat mennessään, ja järvenselkä oli auennut. Mä istuin juoden termarista kaatamaani kahvia ja katsellen jään alta vapautuneiden aaltojen liikettä. Silloin mun puhelin soi.

09-alkuinen numero näytti siltä, että se voisi olla lehtimyyjä, mutta ne ei mulle kyllä olleet vuosiin paljoa soitelleet sen jälkeen, kun olin vaihtanut numeroa, jota en ollut antanut enää mihinkään ylimääräisiin paikkoihin. Todennäköisesti se oli siis HUS:ista. Mun leikkauksesta oli kulunut 13 päivää. Tää saattoi olla puhelu kuolemantuomiosta.

Aallot mun silmien edessä jatkoi keinuvaa liikettään välittämättä mun äkkiä paniikkiin menneestä mielentilasta.

Sain yhtäkkiä tärisemään alkaneella kädelläni hädin tuskin vastattua puheluun. Soittaja esittäytyi kirurgiksi, joka ilmoitti mun vartijasolmukkeiden tulosten saapuneen patologilta.

Aika jotenkin pysähtyi, kun tajusin, että tää on se puhelu, joka määrittää mun koko tulevaisuuden ja varsinkin sen odotettavissa olevan keston. Joku lintu laskeutui veteen parin kymmenen metrin päähän musta. Aurinko tuli esiin pilven takaa, ja melkein sokaisi mut äkillisillä, kirkkailla säteillään.

- Vastaustuloksiin on kirjattu: ei metastaasia, lääkäri aloitti.

Mitä? Mä olin kuullut ton vierasperäsen sanan mutta mitä se  tarkoittikaan? Tunnistin aalloille uimaan laskeutuneen linnun kuikaksi. Rakastin niiden yli järvenselkien kuuluvaa huutoa, joka aina sai mun mieleen kauniit kesäillat.

- Se siis tarkoittaa, että näytteistä ei ole löytynyt merkkejä, että syöpä olisi ehtinyt levitä vartijaimusolmukkeisiin. Näin voidaan olettaa, että kaikki pahanlaatuiset muutokset on saatu ajoissa poistettua alkuperäisestä luomen kasvaimesta ja syöpä on nyt poissa.

Multa kesti hetki sisäistää lääkärin sanat. Se paskiainen ei ollut ehtinyt levitä. Syöpä on poissa. Kuikka järvessä päästi pitkän äänekkään huudon, ja mikään ei ollut ikinä kuulostanut kauniimmalta.

Lääkäri kertoi vielä lyhyesti seurantakontrolleista, joihin tulisi aikanaan kutsu postissa, ja asioista, joita mun pitäisi itse seurata ja tarkkailla arven ja imusolmukkeiden alueella. Mä voisin jatkaa normaalielämääni ja palata töihin sairasloman päättyessä huhtikuun lopulla. Mun kuukauden pituinen epätietoisuuden helvetti oli päättynyt.

Kyllähän mulle oli jo aiemmin kerrottu, että tällaisessakin tapauksessa uuden melanooman riski olisi jatkossa 10-kertainen muuhun väestöön verrattuna, ja erityisesti seuraavat pari vuotta olisivat uusiutumisen kannalta kriittistä aikaa. Mutta sillä ei ollut väliä. Mä olin terve nyt.

Soitin saman tien Ollille. Se oli varmaan mun elämän paras puhelu. Me oltiin juuri saatu mahdollisuus yhteisestä tulevaisuudesta takasin. Joel oli puhelun aikana jonkun saksalaisen lehden haastattelussa, mutta Olli lupasi kertoa sille asiasta heti kun se palaisi. Tuntia myöhemmin sain Joelilta viestin, jossa se oli sitä mieltä, että hyvien uutisten vuoksi pitäisi järjestää "maailman isoimmat bileet" niiden palattua Suomeen. Siihenkin oli enää puolitoista viikkoa.

Valtava äkillinen helpotus ja stressin laukeaminen sai aikaan myös vähän raukean, väsyttävän olon, ja makoilin viltilläni vielä tunnin, ennen kuin jaksoin nousta ja kävellä eväskorini kanssa kotiin.

Seuraavana päivänä palasin Helsinkiin.