~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

65.

Mä olin ollut noin tunnin yksin huoneessani. Tai kaksi. Ajan kulumista oli edelleen vaikea arvioida tässä mielentilassa. Rosen puhe oli lakannut kuulumasta mökin toisesta huoneesta ja ulko-ovi kolahtanut hetki sitten. Oliko ne siirtyneet Robertonsa kanssa toiseen rakennukseen? Tarkoittiko se, että kaksi muuta tulisivat nyt tänne?

Kyllä. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät mun oven taakse avaamaan hakasta. Mun sydän hyppäsi kurkkuun. Nyt mä en saanut lamaantua. Oli pystyttävä toimimaan sillä ainoalla tavalla, joka antaisi mulle pienen mahdollisuuden. Se myös vaatisi hitosti tuuria.

Marcin virnistelevä naama ilmestyi ensimmäisenä näkyviin. Hector tuli sen jäljessä ja sulki oven perässään. Marc laski kädessään olleen, mulle liiankin tutun näköisen rasian lattialle ja kyykistyi innokkaan näkösenä tutkimaan minkä kidutusvälineen sieltä ensimmäisenä poimisi. Se päätyi valitsemaan kammottavan näkösen ison nipistimen, jossa oli neulanterävät hampaat.

- Hoodie off, se sanoi mulle kankealla englannilla.

Ei helvetti. Mä en voinut riisua sitä. Avasin hitaasti hupparin vetoketjua ja mietin mitä vittua nyt, mutta onneksi malttamaton Marc repäisi siinä kohtaa vaan sen vasemman hihan pois mun päältä. Huppari jäi vielä roikkumaan mun kehon oikeelle puoliskolle. Se ei haitannut Marcia, joka otti mun käsivarresta kiinni ja rupesi silmät kiiluen tuomaan nipistintään sitä kohti.

- First arm, next tit, se virnuili mulle.

Tai sitten ei, kusipää. Mä tungin vapaana olevaa oikeeta kättäni hupparin taskuun. Hector tuijotti kauempaa Marcin touhua ja.. hyi vittu, laski housujaan ja vei kättään niihin. Mua oksetti. Nää hullut oikeesti kiihottui päästessään satuttamaan, ja varmaan myös siinä sivussa raiskaamaan. Sitten se paskiainen siirtyi ihan Marcin viereen nähdäkseen paremmin. Juuri sitä mä olin toivonut. Seuraavaksi se ei nähnytkään enää mitään.

Samalla hetkellä kun mä tunsin nipistimen terävien leukojen uppoavan käsivarteeni vedin oikean käteni hupparin taskusta ja suihkutin aiemmin hyttyssuihkeeksi luulemaani turvasumutetta niiden vierekkäin olevien mulkkujen rumille naamoille niin paljon kuin ikinä pystyin. Luojalle kiitos Kasperin ylisuojelevaisesta isästä, sen siskon naulakkoon jättämästä hupparista ja siitä, että olin alkanut lukea purkkia ja tajunnut mitä se oikeasti sisälsi.

Suihkeen kantomatkaksi oli mainittu useampi metri, ja se tulikin pullosta valtavalla voimalla mussa lähes kiinni olleiden äijien päälle ja värjäsi niiden naamat punaiseksi. Ne huusivat kivusta ja törmäsivät toisiinsa tehdessään äkillisiä holtittomia liikkeitä sokaistuneina. Mä juoksin ovelle, avasin sen ja suljin sen perässäni painaen hakasen lujasti kiinni. Korjasin päälläni roikkuvaa hupparia paremmin, en voinut lähteä ilman sitä tonne yöhön. Pöydällä näkemäni vesipullot ja leivät oli siellä edelleen ja salamannopeudella tungin niitä hupparini isoihin taskuihin. Nappasin myös sängyn päällä lojuvan viltin ja naulakossa roikkuvan taskulampun käteeni ja varovasti ovesta ensin kurkistaen ja pihan tyhjäksi todettuani juoksin.

Mulla ei ollut aavistustakaan kuinka monta sekuntia tai minuuttia suihkeen sokaiseva vaikutus kestäisi. Sen haihduttua perähuoneeseen lukkojen taakse jääneet äijät näkisivät soittaa päätaloon Roselle ja Robertolle, minkä jälkeen koko porukka olisi hetkessä mun perässä. Vai olinko mä nähnyt ainakin yhden puhelimen keittiön puolella pöydällä? En voinut olla varma, niin nopeasti olin yrittänyt toimia ja keskittyä olennaiseen.

En uskaltanut sytyttää taskulamppua, ettei se paljastaisi mahdollisille takaa-ajajille mun sijaintia. Pilvien välistä loistavan kuun valossa näin kuitenkin eteeni sen verran, että pysyin pystyssä epätasaisessa, kivisessä maastossa. Fiksumpi olisi tietysti katsonut mihin suuntaan tie lähti pihasta ja seurannut sitä edes hetken löytääkseen oikean suunnan johon lähteä kulkemaan, mutta sen mä tajusin liian myöhään. Juoksin päämäärättömästi vaan johonkin.

Kipu käsivarressa alkoi jotenkin voimistua, ja vasta siinä vaiheessa tajusin sen vitun piikkinipsun olevan edelleen mussa kiinni. Tilanteen nostattama adrenaliini kai oli hetkeksi turruttanut tuntoaistia, joka nyt alkoi palailla. Raotin hupparia sen verran, että sain avattua olkavarressani roikkuvan, syvälle tunkeutuneen nipistimen ja vedettyä sen irti. Ai vittu. Harmittelin että mun pakotilanne oli ollut niin nopea ja kaoottinen, etten ollut voinut laskea Marcin housuja nilkkoihin ja rusentaa sitä nipistintä sen pallien ympärille.

Mulla ei ollut aavistustakaan mitä kello oli. Se oli ollut varmaan noin kymmenen, kun noi mulkerot oli saartaneet meidät siellä kadulla, ja automatkaan ja mun perähuoneessa odotteluun oli kulunut yhteensä ehkä kolme tuntia. Aurinko ei siis todennäkösesti nousisi vielä aikoihin. Mä saisin pitää suojaavan pimeyden ympärilläni, mutta samalla se pimeys aiheutti sen, etten tiennyt yhtään mihin suunnistaa. Kunhan en kiertäisi ympyrää, ja löytäisi lopuksi taas itseäni sen karmivan maatilan luota. Sehän olisi kuin täydellinen huonosti päättyvän kauhuelokuvan loppukohtaus.