~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

2.

Joel oli mut huomattuaan siirtynyt vähän sivumpaan jatkamaan, ja ilmeisesti saanut nyt viimisetkin satsit yökittyä mahastaan rantakaislojen sekaan. Se katsoi mua ja sitten mun lenkkareita, joita olin ehtinyt siirtää sen verran sivuun, ettei oksennusta ollut ainakaan näkyvästi roiskunut kengille tai housujen lahkeille.

- Tota sori, mä en yhtään huomannu sua siitä puun takaa ennenku jo oksensin sun jalkoihin. Tuli vähän äkillinen huono olo tossa kävellessä...

- Ei mitään, hyvä ettet ihan päälle tähdänny, mä naurahdin ja sain vihdoinkin noustua maasta seisomaan. - Tarviitko juotavaa ton äskeisen jälkeen? mä vielä kysyin ja kaivoin käsilaukustani kebab-paikasta ostamani Sprite-pullon.

Joel otti limsan ja joi pullon lähes tyhjäksi, kun mä olin ensin vakuutellut, että en sitä itse enää tarvitse, enkä kuole janoon sillä sadan metrin matkalla, mikä mulla vielä kotiin oli jäljellä.

- Onko tästä kuinka pitkä matka keskustaan? Joel kysyi viimiset huikat pullosta otettuaan. - Kun mulla loppu puhelimesta akku, ja muistikuvat on vähän heikot siitä miten tänne baarista tulin tai missä päin kaupunkia edes olen...

Vai sellasta, juhlat oli ilmeisesti jatkuneet aika kosteina festareilta lähdön jälkeenkin, mä mietin itsekseni hymyillen. - No me ollaan aika kaukana keskustasta, tästä on yli kolme ja puoli kilometriä sinne matkaa, sanoin sitten.

- Niin vitun pitkä matka, voi ei... Joel näytti siltä, että oksentaa kohta uudelleen.

- No oon kesän aikana täällä asuessa huomannut, että se on aika pitkältä tuntuva matka kävellä varsinkin laskuhumalassa. Jos haluut kyydin, niin mulla on auto tossa lähellä ja oon kyllä ajokunnossa.

Apua, mitä mä just päästin suustani? Tarjosin Joel Hokalle kyytiä ilmeisesti hotellille jonkun yhden illan hoidon luota, tai sellasessa reissussa mä ainakin päättelin sen olleen.

- Voisit oikeesti heittää? se kysyi ja katsoi mua niinku oisin vähintään tarjoutunut viemään sen Ibizalle.

- Joo, eihän siinä kauaa mene. Pitää vaan käydä hakemassa auton avaimet asunnosta. Se on toi kerrostalo mikä näkyy tuolla metsikön takana.

Me lähdettiin kävelemään polkua pitkin kohti mun asuntoa, joka ei kyllä koko kesänä ollut tuntunut kodilta. Juuri sillä hetkellä auringon ensimmäiset säteet nousi järven takaa, ja koko tilanne tuntui ihan ihmeelliseltä. Me esittäydyttiin etunimillä ja sitten Joel kysyi hymyillen:

- Saako kysyä mitä teit tähän aikaan aamuyöstä selvin päin istumassa puun juurella?

Se hymy meinasi saada mun jalat pettämään alta. Hitto, nyt et rupee jännittämään ja käyttäytymään nolosti, pysy rentona....

- Olin Elofestissä järkkärinä, ja pysähdyin kotimatkalla hetkeksi tonne rantaan istumaan ja katselemaan auringonnousua.

Pitäskö mun jotenkin ilmasta, että olin tunnistanut sen ja tykännyt niiden keikasta festareilla, vai olla niinku en tietäskään sen bändistä?

Mun epätoivoset yritykset käyttäytyä normaalisti ja miettiä mitä suustani päästän onneksi keskeytyi luontevasti, kun kerrostalojen piha-alueelle saapuessa aloin etsiä kotiavaimia laukusta. Joel taas näytti siinä kohtaa siltä, ettei oikein tiennyt mitä tekisi.

- Haluutko että odotan sua tässä alhaalla vai tuunko mukaan...? se kysy, kun mä lopulta sain kaivettua avainnipun käteeni laukun miljoonan muun tavaran seasta.

- No voithan sä tulla ylhäällä käymään. Mulla on muuttosiivous jo menossa vaikka muutankin vasta ensi torstaina, ja en oo ihan varma mihin oon laittanut auton avaimen, niin siinä voi hetki kestää etsiessä.

Hississä matkalla viidenteen kerrokseen kerroin Joelille olevani muuttamassa töiden perässä Helsinkiin, jossa sekin kertoi asuvansa. Näin mä olin ehkä olettanutkin, vaikka en BC:stä ennen tätä iltaa ollut tiennyt käytännössä juuri mitään. Sanoin sitten sen ääneenkin.

- Ai sä tunnistit mut, Joel sanoi.

- Joo... Jäit jotenkin mieleen ku näin teidän keikan lavan sivusta.

Joel hymyili taas. Se voisi kyllä lakata hymyilemästä noin ihanasti, jos halusi että mä pystysin painamaan auton polkimia ilman jalkojen tärinää. Mikäköhän hitto mua nyt vaivasi. Miksi mulle aiemmin tuntematon, vasta tapaamani tyyppi vaikutti muhun tällä tavalla?

Avasin oven mun muuttolaatikoiden täyttämään, olohuoneen ja keittokomeron sisältävään itsemurhakuutioon. Joel istui sängyksi levitetyn vuodesohvan reunalle, kun mä menin käymään pikasesti vessassa. Peiliin vilkastessa totesin näyttäväni ihan kohtalaiselta pitkäksi venyneeseen päivään nähden, mutta päätin silti yrittää piristää ilmettäni pesemällä naamaa kylmällä vedellä ja siistimällä lievästi varissutta ripsiväriä alaluomilta. Parin minuutin päästä palasin olohuoneeseen ja aloin etsiä auton avainta eteisen korista, mutta siellä se ei ainakaan ollut. Mihin mä olin sen päivällä jättänyt? Joel näkyi mun vessakäynnin aikana vaihtaneen istuma-asennosta makuulle, ja silmätkin sillä näytti olevan kiinni. Löydettyäni lopulta auton avaimen naulakossa roikkuvan hupparin taskusta menin sohvan viereen.

- Mä oisin nyt valmis, voidaan mennä.

Ei mitään reaktiota.

- Kuulitko, voitais mennä, mä toistin ääntäni vähän korottaen.

- Joel, ootko sä hereillä?? mä kysyin vielä kovempaa miettien samalla kuinka typerä kysymys oikeestaan oli, koska se näytti siltä, ettei siitä havahtuisi vaikka pommit räjähtelisi. Se oli tainnut olla kuitenkin edelleen aika kovassa kännissä, vaikka olikin onnistunut suoraan kävelemään ja järkeviä juttelemaan.

Kun kevyt ravistelukaan ei tuottanut minkäänlaista tulosta, mä luovutin ja päätin antaa sen nukkua päänsä selväksi mun sängyssä. Tuskin sillä aamulla mitään tärkeää lähtöä seuraavalle keikalle enää olisi, sen verran kostealta koko porukan meno oli kuitenkin bäkkärillä näyttänyt. Mä kävin pesemässä hampaat ja puhdistamassa meikit ja palasin olohuoneeseen. Joel nukkui melko siististi sängyn seinäpuoliskolla, joten mun ei tarvinnut edes tuuppia sitä sivuun mahtuakseni itsekin siihen toiselle reunalle makaamaan. Jäätävästä väsymyksestä huolimatta mun oli lopulta aika vaikea nukahtaa siihen sen viereen, kun ajatukset kävi lievästi sanottuna ylikierroksilla viimisen puolen tunnin tapahtumista. Mun viiminen viikonloppu Jyväskylässä oli saanut aika yllättävän käänteen näin illan loppumetreillä.