~ It Started On The Beach ~ || Blind Channel

23.

Heräsin ihmeen hyvin nukutun yön jälkeen vähän ennen puolta päivää. Mun teki mieli pitää puhelin edelleen suljettuna, mielellään jonnekin ensi vuoteen asti, mutta avasin sen kuitenkin, jos Ollilla tulisi vaikka ongelmia Mondeon kanssa edelleen jäisenä jatkuvassa säässä. Näytölle hyppäävien Whatsapp-viestien näkeminen alkoi saman tien jotenkin hengästyttää mua. Venla oli vahingossa nukahtanut illalla Buranan otettuaan, ja herännyt vasta aamusta. Se oli laittanut aamulla ensin pahoittelut lyhyeksi jääneestä illasta. Seuraavissa aamupäivän aikana tulleissa viesteissä se kyseli missä mä olen, olenko kunnossa ja miksi Joel ei puhunut hotellin aamiaispöydässä mitään ja näytti siltä kuin olisi vähintään pamahtamassa psykoosiin. Ollikin oli kuulemma kadonnut tavaroineen ja jättänyt vain auton avaimen ja epäselvän viestin jälkeensä, eikä vastannut puhelimeen. Joel ei ollut vastannut mitään mun autossa lähettämään viestiin, ja näkyi olleen viimeksi paikalla silloin kun oli lukenut sen. Kirjotin huolestuneelle Venlalle lyhyen vastauksen.

"Mä oon kunnossa ja Olli myös. Se ajoi mut yöllä Helsinkiin ja varmaan nukkuu kotonaan."

Muuta en jaksanut nyt selittää. Joel sai itse kertoa muille mitä halusi sitten kun saisi puhekykynsä takaisin.

"Okei. Toivottavasti asiat järjestyy, mitä onkaan tapahtunu. Tuun poikkeemaan jossain välissä jos jaksat nähdä ❤️"

Näpyttelin Venlalle vielä lyhyen vastauksen, jossa sanoin että se voisi tulla koska vaan käymään. Viestiä lähettäessäni tajusin äkkiä, että jos meidän juttu Joelin kanssa oli ohi, niin samalla mä varmaan menettäisin ne kaikki ihanat ihmiset, joihin olin sen kautta tutustunut. Venlasta ja Miiasta oli tullut mun ystäviä, Reaa oli aina mukava nähdä kun tehtiin porukassa jotain, Ollin koin myös jo jollain tasolla kaverikseni, ja kaikkien muidenkin seurassa ajan viettäminen oli aina ollut mukavaa. Ei helvetti. Ketä mulle jäisi koko Helsingissä enää seuraksi? Työkaverini Jemina oli kertonut helmikuun alussa, että oli irtisanoutumassa ja muuttamassa takaisin synnyinseuduilleen Itä-Suomeen. Toinen hyvä työkaverini Kaisa oli vapaa-ajalla niin omissa oloissaan viihtyvä, ettei me töiden ulkopuolella nähty, vaikka töissä vietettiin tauot yhdessä.

Seuraavaksi kirosin jo ääneen, kun tajusin, että Miamiin lähtöön oli vain kaksi viikkoa. Mä olin odottanut sitä matkaa marraskuusta asti, ja nyt tässä kohtaa kaikki meni yhtäkkiä uusiksi. Olin maksanut oman osuuteni kalliista reissusta Venlalle aikoja sitten, eikä rahoja tietenkään enää takaisin saisi, jos ja tällä hetkellä tuntui kun mä en mukaan lähtisi.

Aloin siivota ja järjestellä asuntoani, kun en parempaakaan keinoa keksinyt mieleni rauhoittamiseen. Kahden maissa Olli soitti ovikelloa. Se tuli palauttamaan auton avainta. Nytkö mä näkisin sen viimisen kerran? Ajatus nosti heti palan kurkkuun, mutta koitin hillitä itseni. Se oli viime yönä saanut ihan tarpeeksi katsella mun itkemistä.

- Keitätkö mulle kahvit? Olli kysyi ilosesti astuttuaan ovesta sisään. - Sun auto ei tunnu kovin lyhyellä matkalla lämpenevän sisältä, ja oon niin jäässä että lämmin juoma maistuis.

- Tottakai, mä sanoin ja huomasin olevani heti itsekin vähän paremmalla tuulella sen hymyä katsellessani. -Saiko ne Tampereelta sut kiinni?

- Sai ne lopulta. Enhän mä aamupäivällä niiden soittoihin ja viesteihin herännyt. Olis varmaan pitänyt jättää vähän selkeempi viesti siitä mihin hävisin. Onko Joelista kuulunut mitään? Se on kai ollut siellä vähän.. normaalia hankalampi..

- No niin mäkin Venlan viesteistä ymmärsin. Mutta ei oo kuulunut, ei se ole mulle laittanut mitään. Toisaalta en haluaiskaan kuulla siitä mitään, mutta sitten taas olis kiva saada joku selitys tolle sen käytökselle, että osaisin päättää kuinka paljon vihaan sitä.

Laitoin kahvin tippumaan ja kaivoin pakastimesta pöytään pari palaa nopeesti sulavaa mutakakkua, jota olin jonain tammikuisena iltana aikana kuluksi leiponut. Olli maistoi sitä vähän ja lusikoi sen jälkeen lautastaan sitä tahtia, että se oli tyhjä siinä vaiheessa kun mä vasta kaadoin kahvia kuppeihin. Se vilkaisi lautastaan ja sitten kaipaavasti pakastimen suuntaan. Hain hymyillen sille lisää kakkua.

- On teidän varmasti hyvä jutella asiat selviksi viimeistään Floridan reissuun mennessä. Että voisitte siitä kuitenkin nauttia, vaikka ette yhdessä enää oliskaan, Olli jatkoi keskustelua kun malttoi vihdoin taas puhua kakun ahmimiseltaan.

- Mä en... jotenkin ajatellut lähteväni sinne, jos me erotaan.

- Ai jaa?!

- Niin.

- Et halua nähdä Joelia siinä tapauksessa sitten enää ollenkaan?

- No en mä sillä. Kai me samaan hotelliin mahduttas, jos saatais asioita selvitettyä.

- Mutta...?

- Ehkä mä ajattelin, että mun mukana olo on sitten vaan kiusallista kaikille.

- Siis sun? Mitä sä puhut? Olli katsoi mua silmät pyöreinä.

- No niin. Jos me on erottu, niin enhän mä sitten enää varsinaisesti kuulu porukkaan. Että oisin jotenkin ylimääränen siinä kohtaa.

- Et tietenkään olis. Ei kukaan meistä varmasti ajattele noin. Sustahan on kerinnyt tulla monellekin meistä hyvä kaveri. Tottakai sä lähdet. Jos siis vaan kestät katsella sen yhden naamaa melkein kaks viikkoa.

Mä pyörittelin lusikkaa kahvikupissani. Kyllähän mun oikeesti teki mieli lähteä Miamin aurinkoon, mutta viime yön jälkeen ajatukset tuntuivat aika mustilta vähän kaikkeen liittyen. En halunnut olla mikään väkisin mukaan tuppautuva exä, jonka kaikki salaa toivoi tajuavan jäädä kotiin. Tosin eihän me vielä oltu edes varsinaisesti erottu Joelin kanssa, joten päätöstä matkasta ei kai tarvinnut tehdä tässä hetkessä. Vaikka en mä kyllä mitään muuta vaihtoehtoa kuin eron nähnyt kovin realistisena.