What Is Life Really Like? 💫🕊️

043.

Tähän alkuun haluisin sanoo muutaman jutun.
Anteeks ku oon ollu niin epäaktiivinen nyt tän kirjoittamisen kanssa. Mut tosiaan melkein unohdin koko tän sovelluksen olemassa olon ja oon ollu tässä melkeen viikon kipeenä:/
Nyt koitan taas jatkaa kirjoittamista tänne:)

(skip muutama vuosi lol)
-Taehyung nk-

Vihdoin koittaisi se päivä, kun menisimme Jungkookin kanssa rennolle rantalomalle ulkomaille. Olinhan tottakai suunnitellut pienen yllätyksen päänmenoksi.

Pakkasin tavaroitani keskikokoiseen matkalaukkuun, toisen pakatessa aivan vieressäni. Vilkuilin tuota hymyillen vähän väliä. Minua tuo ei kuitenkaan huomannut ollenkaan. Ihan kuin olisin ollut näkymätön.
     Ollessani varma, ettei Jungkook nähnyt minuun päin, sujautin matkalaukun pohjalle suojaan pienen rasian, jonka sisällä yllätykseni piileksi. Pieni hento hymy nousi pakostakin huulilleni. Olimme nyt onnellisia Jungkookin kanssa.

"Ootko valmis? Taksi tulee pian"
Huikkasin vieressä touhuavalle nuoremmalle pojalle.

Jungkook nousi seisomaan suoraan kääntyen katsomaan minua kohti. Tuon kasvoilla näkyi aluksi hieman kyseenalaistava ilme, mutta sitten se muuttui hymyksi ja poika nyökkäsi.

Hymyilin myös. Oli ihanaa nähdä tuon hymyilevän sen kaiken muutama kuukausi sitten tapahtuneen jälkeen.

Nyökäytin päälläni huoneen oven suuntaan merkiksi lähdöstä. Olisi hyvä olla ulkona ennen taksin tuloa.
Juuri pihalle päästyämme keltainen taksi odotti tien reunassa. Hyppäsimme molemmat takapenkille istumaan, ja itse kerroin kuskille päämäärän. Lentokenttä.

Koko automatkan olimme hiljaa. Katsoimme vain ikkunoista vaihtuvia maisemia, ja varmasti me molemmat mietimme tulevaa elämää yhdessä.

Tunsin kuinka auto pysähtyi tömähtäen. Tajusin olevamme perillä, joten maksoin matkan ja astuin ovesta ulos ulkoilmaan. Taksin ilma sen sisällä oli ollut erittäin tunkkainen.

Raahasimme Jungkookin kanssa matkalaukkuja perässämme pitkin isoja käytäviä, täynnä ihmisiä.

Ei kulunut aikaakaan kun lennostamme kuulutettiin. Se lähtisi pian. Suuntasimme käsi kädessä sisäänkäynnille, etsimme paikkamme ja no, mitä siinä vaiheessa yleensä tehdäänkin.

Siirsin katseeni hieman hymyillen Jungkookiin. Tiesin tuon pelkäävän lentämistä. Mutta yhtä hyvin tiesin miten saisin tuon olon helpottumaan. Laskin käteni tuon oman päälle, joka taas lepäsi tuolin käsinojalla. Pojan katse siirtyi erittäin hitaasti minuun. Hymyilin yhä. En halunnut tuon olon olevan yhtään epämukava. Kaiken piti olla juuri hyvin ja täydellistä.

*

Lennon jälkeen etsimme tietenkin hotellin, jossa yöpyisimme muutaman yön. Romahdin heti sängylle makaamaan. Matka oli ollut rankka, ja varmasti myös Jungkookia väsytti kamalasti. Olin kuitenkin väärässä. Poika hyppi pitkin huonetta kirkuen siitä kuinka paljon virtaa tuolla oli. Ehdotin lähtisimmekö rannalle kävelemään, ja katsomaan auringon laskua. Saisin samalla täydellisen tilaisuuden tehdä... Sen.

Sain ehdotukseeni hyväksyvän vastauksen. Onneksi. Muuten olisi mennyt ajatukset mönkään.

"Mee sä jo valmistautumaan mä tuun kohta" sanoin. Pitihän minun se pääasia saada mukaan, ilman että tuo näkisi. Eihän se sitten olisi millään tavalla yllätys.

Nuorempi nyökkäsi lähtien eteiseen valmistautumaan ulos menemiseen. Itse kaivoin matkalaukusta pienehkön rasian hupparini taskuun.

*

Kävelimme rannalla lähellä veden reunaa. Pysähdyimme jonkun ajan kuluttua. Auringon lasku oli juuri niin täydellinen kuin olin ajatellutkin. Huokaisin hiljaa hymyillen. Katsoin täsmälleen kohti aurinkoa melkein sokaisten itseni. Naurahdin niin hiljaa, ettei kukaan olisi voinut kuulla sitä.

Siirsin katseeni Jungkookia kohti. Katsoin tuota niin kauan, kunnes sain tuon oman katseen minuun. Käännyin rintamasuunta kohti pörrötukkaista nuorukaista.
Tungin käteni huomaamattomasti hupparin taskun sisään. Nappasin sieltä käteeni sen tietyn ja todella tärkeän rasian.

Nostin katseeni hetkeksi taas edessäni kököttävään poikaan. Tuolla ei ilmeisesti ollut aavistustakaan mitä olin tekemässä. Ehkä olin niin salaperäinen touhuissani. Hengitin muutaman kerran syvään ja kyykistyin tuon eteen. Nostin katseeni nyt kunnolla tuohon, avaten rasian kannen.

"Jungkook sä oot mulle ihan hiton tärkee tiiätkö? Mä en ikinä pärjäis ilman sua. Siks mä teen tän nyt." pidin pienen tauon saadakseni itseni kasaan.

"Taehyung. Sun ei tarvii sanoo enempää. Mä tiedän mitä sä aiot sanoa. Ja siks mä vastaan sulle nyt.......... Tahdon. Taehyung mä tahdon olla sun kanssa koko loppuelämän"

Hetken päästä huomasin meidän molempien alkaneen itkeä. Hymyilin kuitenkin vaikka kyyneliä poskia pitkin valuikin. Tarrasin sormukseen vetäen sen rasiasta ulos. Pujotin sen Jungkookin sormeen, nousten ylös.

Aurinko oli melkein laskenut. Kaikista kauneimmat auringon valonsäteet paistoivat yhä veden pintaa pitkin kauniisti rantaan. Nappasin molemmat Jungkookin kädet omiin. Katsoin tuota hetken silmiin kunnes yhdistin huulemme. Suutelimme auringonlaskussa hetken, jonka jälkeen yhteisestä päätöksestä Lähdimme takaisin hotellille. Nyt jopa Jungkookia väsytti. Vielä onnellisempana kävelin tuon kanssa käsi kädessä väsyneinä kohti nukkumapaikkaa.

Kului muutama tunti ennen kuin Jungkook nukahti syliini sängyllemme. Siirsin tuota niin, että pääsin itsekin makuulle.
Vedin peittoa päällemme alkaen nukkua. Nukahdin kädet suojelevasti Jungkookin ympärillä. En aikoisi ikinä menettää tuota täydellistä ja ihanaa, elämäni tärkeintä asiaa.

•
Tää oli niin apua ihana kirjoittaa 😫
Toivon että tykkäätte vähän tönköstä luvusta, votetatte ja kommentoitte mielipiteitä 🥰💫🕊️