What Is Life Really Like? 💫🕊️

77

|pov: Park Jimin |

Kirjoitettu: 15.7.2020
--------------------------------

Istuin keittiön pöydän ääressä aamupalan kanssa. Yoongi oli tehnyt minulle aamupalaksi lettuja ja lähti sen jälkeen katsomaan Taehyungia, pärjäsikö tuo yksin kotonaan. Taehyungin uutinen oli kyllä aika mielen murskaava.

Syötyäni kaikki letut suuntasin makkariin vaihtamaan vaatteeni. Pakkasin mukaan pieneen pussiin esiintymispukuni. Päälleni kun taas laitoin mustat farkut ja vaalean punaisen hupparin.

Vilkaisin vielä nopeasti kelloa, ja nappasin kaikki tarvitsemani tavarat mukaan. Kiirehdin eteiseen ja vedin kenkäni jalkoihini. Takin otin vain kädelleni roikkumaan ja lähdin sitten pihalle. Tungin kaikki tavarat pyörän koriin ja lähdin ajamaan punaisella pyörälläni kohti juna-asemaa.

Istuin alas asemalla olevalle penkille, ja kaivoin puhelimeni esille. Soitin Yoongille kertoakseni pääseeni asemalle ja samalla kysyäkseni Taehyungin kuulumisia. Juttelimme Yoongin ja Taehyungin kanssa pitkään, kunnes huomasin Junani tulevan paikalle. Sanoin vielä kaksikolle heipat, ennen kuin astuin sisään junaan. Istuin omalle paikalleni ikkunan vierelle.

Matka sujui yllättävän hyvin, vaikka juna olikin perillä hieman myöhässä. Astuin ulos junan ovista ja lähdin kävelemään kohti tapaamispaikkaa. Tapaisin siellä oman ryhmäni nuoria. Ohjaisin tänään heidän esityksensä hieman kauempana treenipaikastamme.

Kannoin kädessäni pientä muovipussia jossa tavarani olivat. Olin junamatkalla tunkenut sinne mun varalle ottamani takin. Hyräilin itsekseni kävelymatkalla jotain mielessäni pyörivää laulua. Hymyilin myös koko matkan ajan. Samaa aikaa minua jännitti, mutta samaa aikaa olin iloinen ja innoissani.

Perille päästyäni avasin pienen puiston puisen portin ja astuin sisään. Sulkien sen tietenkin perässäni. Heti siellä näin ryhmäni odottamassa penkeille vanhempineen, tai jonain sukulaisineen. Jokaisen oli pitänyt tulla paikalle omalla kyydillä. Itse tulin junalla, sillä Yoongi ei ollut kotona enkä siinä tapauksessa olisi saanut tuolta kyytiä tänne asti. Enkä todellakaan olisi jaksanut kävellä tai pyöräillä. Juna oli siinä tapauksessa se paras vaihtoehto.

"Moi!", hihkaisin viidelle nuoremmalle pojalle, jotka istuskelivat ja seisoskelivat penkkien äärellä. Astelin vielä hieman lähemmäksi, ja pysähdyin heidän luoksensa.

"Moi Jimin", kaikki nuoret vastasivat kaikki yhdessä kuorossa. Se oli jokseenkin huvittavan kuuloista heiltä. Kaikki olivat niin hyviä laulamaan ja tanssimaan. Oli ilo olla heidän ohjaajansa siinä.

Juttelin hetken aikaa nuorien vanhempien ja huoltajien kanssa kertoen myös hieman itsestäni.

Oli aika lähteä bussille, joka odotti meidän ryhmää vähän matkan päässä puistosta. Sillä pääsisimme perille esiintymispaikalle.

"Mennään!", huudahdin pistäen merkille kaikkien kuulleen ääneni. En halunnut tehdä sitä virhettä että joku jäisi jälkeen tai katoaisi. Se ei tietäisi hyvää uralleni.

Päästyämme bussille astuin ensin itse sisään, jääden istumaan bussin etuosaan. Annoin pojille luvan astella bussiin ja ottaa itselleen omavalintaisen paikan. Bussimatka alkoi, pitkän auton perältä kuuluessa iloista ja jännittynyttä puheensorinaa. Tietääkseni tämä olisi poikien ensimmäinen esitys harjoittelun jälkeen. Oli kyllä innostavaa ohjata heidät siihen asti. Sen jälkeen jatkaisin heidän jatkokoulutustaan parempaan ja isompaan. Pian heillä olisi mahdollisuus kunnon sopimukseen ja ammattiin musiikin seurassa. Minun ansiostani se kaikki... Olivathan he aloittaneet harjoittelun jonkun toisen ohjaajan kanssa, mutta kyseisen naisen loukkaannuttua vakavasti työ siirtyi minulle. Ja nyt sain siitä vakion. Nainen ei voisi enää palata työhönsä, jonka takia se oli minun. Harmitti kyllä hieman edellisen ohjaajan puolesta. Halusin tosin myös kovin tietää mitä sille oli käynyt. En kuitenkaan haluaisi alkaa utelemaan siitä.

....

"Noniin pojat, kuunnelkaa! Vaihtakaa vaatteenne, niin meillä on hetki aikaa käydä esitys vielä kerran läpi", selitin majdollisimman kuuluvalla äänellä, jotta kaikki saisivat siitä selvää ja asia olisi selvä kaikille.

Vastaukseksi tuli muutama nyökkäys ja muutama mutiseva myöntävä vastaus. Olin kyllä tyytyväinen siihenkin, vaikka olisin toivonut hieman enemmän elollisuutta. Kaipa heitä jännitti sen verran, ettei mistään meinannut tulla mitään. Toivottavasti esitys sentään onnistuisi hyvin, eikö mikään menisi pieleen. Yksikin pieni virhe voisi pilata yrityksen ja heittää heidät takaisin lähtöpisteeseen. Tämä esitys oli heille avain uuteen elämään. Viralliseen sopimukseen yhtenä ryhmänä.

Vaihdoin itsekin oman esiintymisasuni. Vetäisin tällä kertaa esityksen heidän kanssaan, mutta jatkossa olisin vain ohjaajana ja avustajana ennen ja jälkeen esityksien. Suurimmaksi osaksi olisin heidän mukanaan erilaisissa jutuissa.

....

Vihdoin olimme valmiita. Kaikilla oli oikeat vaatteet yllään, ja seisoimme kaikki yhdessä rysässä lavan verhojen takana. Alueen täytti nytkin hiljainen puheensorina. Se ei ollut kova, koska verhon takana olisi lava, ja sen jälkeen iso ryhmä ihmisiä katsomassa.

Pidin ryhmälle pienen kannustuspuheen, ja sain heigät myös puheen puolelta rauhoittumaan. Oli hyvä säästellä ääntä ja voimia ennen todellista koitosta. Äänen pitäisi riittää lauluihin, ja voimien tanssimiseen. Elin tavallaan omaa unelmaani. Unelmoin pienempänä tanssijan ja laulajan urasta ehkä jossain yhtyeessä, mutta se jäi vain haaveeksi. Nyt sain kuitenkin ohjata muita kohti unelmiaan.

....

Esityksen jälkeen Istuimme kaikki takahuoneessa ja joimme limsaa ja vettä äskeisen jälkeen. Kaikilla oli tottakai kuuma ja hiki.

"Se meni tosi hyvin! Siitä se lähtee ja kohta ootte tuolla yhdessä ryhmänä laulamassa ja tanssimassa kuin mitkäkin ammattilaiset.", puhuin kannustavasti. Halusin ryhmän tuntevan omaavansa toivoa tulevaisuuteen.

Sitten olikin jo lähtö takaisin kotiin. Jättäisin ryhmän nuoria sille samalle puistolle missä aiemmin tapasimme. Heidän vanhempansa odottaisivat taas siellä tuloamme.

Bussimatka sujui jälleen hyvin. Tällä kertaa puhe oli paljon innostuneempaa ja onnellisempaa. Hymyilin itsekseni kuunnellessani poikien vilkasta puhetta. Oli suloista miten viisi noin nuorta sai aikaan niin kovan äänen. Samaa aikaa itse viestittelin Yoongin kanssa. Ikävöin tuota jo niin kovin. Matka kotiin olisi taas pidempi ja väsyttävä.

Jätin nuoret takaisin vanhempiensa huostaan lähtien itse heippojen saattelemana kävelemään kohti juna asemaa. Minulla olisi aikaa mennä sinne noin puoli tuntia, joten ehtisin hyvin. Kävelymatka oli noin 20 minuuttia, joten odottelu aikaa olisi suurinpiirtein kymmenen minuuttia.

Normaalia ripeämmin kävellessäni olin perillä jo vartissa. Yllättävää. Istuin juna-aseman ruskealle puiselle penkille ja kaivoin puhelimeni takaisin pois takkini taskusta. Avasin uuden Yoongilta tulleen viestin hymyn hiipiessä kasvoilleni. Hänkin ilmeisesti ikävöi minua. Ainakin viesti sanoi niin. Jatkoin taas poikaystäväni kanssa juttelemista odotellen samaan aikaan junaa.

....

Pääsin vihdoin kotiin. Koputin kotioveen ja peruutin muutaman askeleen taaemmas. Odotin Yoongin tulevan avaamaan oven. Olin siis tosiaan unohtanut avaimeni eteisen pöydälle.

Yoongi tuli kuin tulikin avaamaan oven hetken kuluessa. Melkein jo aloin ihmettelemään mikä tuolla kesti. Hymyilin kirkkaasti astuessani ovesta tuttuun ja kotoisaan eteiseen.

Halasin Yoongia tiukasti ja kerroin tuolle moneen kertaan kuinka kovasti ikävöin vanhempaa. Vaikken ollut kauaa kaukana tuosta, olin silti ikävöinyt enemmän kuin koskaan.

Juttelimme sen jälkeen kauan aikaa Taehyungin tilanteesta, ja kuinka tuon mieli on laskenut huomattavasti alemmas, vaikkei mitään niin vakavaa olekaan käynyt. Kuitenkin kaikki se totuus oli juuri nyt iskeytynyt päin Taehyungin paljaita kasvoja kovana iskuna. Olin surullinen Taehyungin puolesta. Yritimme Yoongin kanssa kaikkemme saada nuoremman mieli taas kohenemaan ylemmäs. Loppuen lopuksi toivottavasti onnistuisimme siinä. Ainakin minä toivoin niin. Ja tottakai uskoin myös Yoongin toivovan. Yhdessä selviäisimme kaiken tämän läpi. Se olisi varmaa...