What Is Life Really Like? 💫🕊️

94

~Pov' Jeon Ju-Hyung
=====================

Aamusta Hoseok oli päässyt kotiin. Olin laittanut illalla jääkaappiin valmiiksi odottamaan tuon lempi herkkua. Suklaavanukasta. Hoseok istui olohuoneen sohvalla kun itse Kiiruhdin keittiön kautta takaisin. Käsissäni oli kaksi lusikkaa ja kaksi isoa kulhoa vanukasta. Laskin ne hetkeksi pöydälle saadakseni rauhassa istua sohvalle. Vedin Hoseokin aivan kiinni itseeni ja ojensin toisen kulhoista sekä lusikan tuon syliin.

"Mitä tää on?", Hoseok kysyi ja tuijotti tyhjällä katseellaan suoraan eteenpäin.

"Maista. Tykkäät kyllä", hymähdin ja otin lusikalla käteeni. Kauhaisin sillä Hoseokin vanukkaasta hieman ja tungin tuon suuhun. Heti sen jälkeen huomasin kuinka pieni hämmentynyt mutta iloinen hymy hiipi tuon kasvoille.

"No? Arvasinko oikein?", hymähdin hiljaa ja kumarruin ottamaan oman kulhoni pöydältä.

Hoseok vain nyökkäsi hymyillen jo paljon enemmän kuin aiemmin. Olin sitä erittäin iloinen. Hoseok tutki käsillään vähän väliä missä kohdassa tuon syliä kulho lepäsi ja etsi lusikkaa. Välillä jouduin jopa auttamaan, kun lusikka melkein tipahti. Ei se minua haitannut. Oli mukavaa saada olla avuksi. Varsinkin kun kyseessä on oli Hoseok, mikään ei olisi haitannut.

Söimme vanukkaat aivan täydellisessä rauhallisuudessa.

Syötyämme vein molempien astiat pois takaisin keittiöön oikein pesukoneeseen asti. Asuntomme oli nyt sotkuisempi kuin koskaan. En ollut muutamaan päivään pessyt pyykkiä tai laittanut astioita koneeseen. Tämän vuoksi kylppärissä oli kamalat vaatevuoret ja keittiössä puolestaan astiapinot.

-

Astuin sisälle makkarin puolelle ja suljin oven. Muutamalla pidemmällä askeleella olin jo sängyn edessä. Kyyristyin hieman ja sipaisin sormillani Hoseokin leukaa. Hitaasti kiipesin nuoremman syliin istumaan hajareisin. Kiedoin käteni tuon selän taakse yhdistäen sitten hellästi huulemme. Hivutin käsiäni pikkuhiljaa kohti Hoseokin kylmää niskaa. Värähdin hieman sen todellisesta viileydestä, mutta annoin asian olla. Toinen käteni lähti vaeltamaan tuon posekelle, jota silittelin samaan aikaan lempeästi. Halusin sillä näyttää kaiken olevan hyvin.

"Saanko?", kysyin hetken kuluttua. En halunnut tehdä mitään enempää ilman tuon omaa lupaa.

"Saat", Hoseok kuiskasi hiljaa korvaani. Se kuulosti hyvälle. Niin hyvälle että minun olisi tehnyt vain mieli repiä kaikki tuon vaatteet pois ja hyökätä päälle. Mutten voinut tehdä niin nyt. En, kunnes Hoseok toivon mukaan saisi näkönsä takaisin.

Purisin ja kiehnäsin tuohon kuin mikäkin kissa. Samalla tartuin Hoseokin paidan reunaan, ja vedin sitä kiusattavan hitaasti ylös. Halusin käyttää kaiken yhteisen aikamme tähän. En mihinkään muuhun ylinmääräiseen.

-

Hengästyneenä ja hikisenä valahdin Hoseokin toiselle puolelle. Hymyilin kirkkaasti ja kurotuin suukottamaan tuon otsaa.

"Rakastan sua ihan hitosti. Oon onnellinen et oot siinä hengissä, vaikka oisitkin sokee", Kuiskasin hymyillen edelleen. Olihan se harmi, etten voinut jakaa onnenhymyäni onneni tuottajan kanssa.

Sitten tuli hiljaisuus. Ainut mitä kuulin ja tarkkaan Kuuntelin, oli Hoseokin rauhallinen hengitys. Sekin vielä hieman epätasainen, niinkuin omanikin. Vihdoin, liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen olimme saaneet aikaa näyttää toisillemme todellisen rakkautemme ja kuinka paljon sitä oli. Tiesin, että Hoseok oli se elämäni rakkaus jota etsin aina. Vihdoin olin todella löytänyt sen. Se oli liian lähellä minua.

Vaikka tiesin meidän molempien rakastavan toisiamme suuresti sydämen pohjasta, olin silti todella epävarma tilanteesta. En tiennyt miten tulisimme pärjäämään tulevassa Hoseokin näönmenetyksen vuoksi. En tiennyt voisiko se ikinä enää palautua, ja jos ei, kuinka voisin pystyä auttamaan tuota koko loppu elämämme.

"Meen pesulle. Pärjäätkö sä tässä yksin sen aikaa?", kysyin. Halusin nyt varmistaa joka kerta kaiken, vaikka tiesin tavallaan tuon pärjäävän hetken ilman minua. En vain halunnut lähteä. Minun piti joka kerta sanoa ja kysyä jotain. Se oli muodostunut jo muutamassa tunnissa jonkinlaiseksi tavaksi.

Hän vastasi joka kerta samoin. Nyökkäyksellä. En yhtään ihmettelisi jos tuolla menisi pian hermot minun jatkuvaan huolehtimiseen. Kun tapasin Hoseokin ensimmäisiä kertoja, huomasin, että tuo on itsenäinen kulkija. Hänellä oli omat juttunsa ja meni aina hieman erillään muista.

Huokaisin vain hiljaa ja suuntasin sitten kylppäriin. Inhotus nousi sisälleni heti, kun näin ne kaameat pyykkikasat. Suljin hetkeksi silmäni ja pyyhin ne pois mielestäni. Päätin etten näkisi pyykkejä siinä. Avattuani silmäni ne kuitenki iskivät heti ensimmäisenä näkökenttääni.

Laskin makkarin lattialta keräämäni vaatteeni pyykkikoriin muiden seuraksi. Onneksi kaapissa olisi vielä vaatteita ainakin pariksi päiväksi. Näiden kaikkien pesussa voisi mennä aika kauan aikaa.

Kävin nopeasti suihkussa. Pesin itseni kokonaan hiukset mukaan lukien.

Poistuin suihkukopista ulos ja nappasin pyyhkeeni naulasta. Kuivasin itseni ja kiedoin pyyhkeen lanteilleni. Sammutin kylppäristä valot ja astelin makkariin takaisin.

Avasin oven ja näin heti peiton alla makoilevan Hoseokin. Hymähdin hiljaa etsien samalla kaapista itselleni vaatteet.

Istuin sängyn reunalle katsellen Hoseokia tarkkaan. Sitten vilkaisin kelloa. Kello näytti jo niin paljon, että pian minun pitäisi viedä Hoseok takaisin sairaalaan. Hän ei vielä saanut olla tämän enempää kotona. Hoitajien ja lääkäreiden mukaan tuota piti vielä pitää tarkkailussa.

Laskin käteni varoen Hoseokin kyljelle.
"Rakas.. Ois aika herätä taas", hymähdin. Olisin vain voinut antaa tuon nukkua, mutten jaksanut itse kantaa tuota pysäkille. Tulimme siis tänne ja menemme takaisin bussilla.

Vastahakoisesti Hoseok heräsi ja nousi istumaan. Hän puki minulta saamansa vaatteet päällensä. Sen jälkeen melkein heti jouduimmekin jo lähtemään pysäkille.

-

Istuin Hoseokin kanssa sairaalassa vielä hetken aikaa ennen kuin minun piti lähteä kotiin.

Kotona en tehnyt juurikaan mitään erikoista. Perus juttuja, söin, katsoin telkkaria ja välillä vilkuilin kuvakirjasta minun ja Hoseokin, välillä myös muiden ystäviemme muistokuvia. Ne saivat aina kaiken tuntumaan ikimuistoisemmalta. Ne saivat ajattelemaan, että kaikki on mahdollista. Että mitä vain voi tapahtua.

~hoopee