What Is Life Really Like? 💫🕊️

93

~pov' Jeon Ju-Hyung
=====================

Pyöräilin kohti sairaalaa. En edellisenä päivänä ollut saanut aikaseksi lähteä ulos asunnosta, mutta nyt tein senkin. Oikein saavutuksia...

Parkkeerasin ja lukitsin pyörän sairaalan pihalle pyörätelineeseen ja astuin sisään ison vaalean rakennuksen läpinäkyvistä liukuovista. Kävelin jännittyneenä pitkää käytävää pitkin. Sitä valaisi katossa olevat pyöreän malliset kirkkaan lamput. Itse käytävä oli valkoisilla seinillä varustettu. Lattia oli valko - vaaleansini ruudullinen. Tylsä, perus sairaalanäkymä. Se oli tullut varmasti meille kaikille liiankin tutuksi tämän lyhyen elämän aikana, jonka aina toivoisi jatkuvan pidempään, eikä loppuvan kesken niinkuin joskus käy.

Astelin epävarmana eteenpäin kuitenkin tietäen varmasti minne olen menossa. Tunsin silmieni kostuvan pikkuhiljaa enemmän.

Pysähdyin harmaan oven eteen, jonka takana olisi Hoseokin huone. Suljin hetkeksi silmäni ja vain hengitin. Tasasin sydämeni sykkeen ja tartuin metalliseen, kylmään oven kahvaan. Käänsin sen alas ja työnsin oven auki asti. Livahdin sisälle sulkien oven tietenkin perässäni. En haluaisi juuri nyt tänne ketään ylinmäräistä häiriöntekijää.

Astuin muutaman askeleen vielä eteenpäin ja istahdin sitten varovasti sängyn reunalle. En halunnut istua vieressä olevalle tuolille. Halusin olla nyt mahdollisimman lähellä Hoseokia. En olisi missään vaiheessa halunnutkaan päästää tuosta irti, mutten voinut jäädä tänne asumaan. Vierailuajat oli olemassa ja niitä oli noudatettava.

"Moi Hoseok. Mä tässä, Ju-Hyung", Kuiskasin hiljaa ja varovasti. En halunnut säikäyttää tuota. Eihän raukka edes nähnyt ketä huoneeseen oli tullut, ennen kuin avasin kuivan suuni.

"J-Ju-Hyung...", Hoseok änkytti epävarmana. Tiesin tasan tarkkaan miltä tuosta tuntui vaikken koskaan ole ollut samassa tilanteessa.

"Kaikki on hyvin. Sä tuut kuntoon ja me päästään jatkaa elämää normaalisti", Kuiskasin edelleen hennosti. Nappasin Hoseokin toisen käden omieni väliin, ja silitin tuon pehmeää kämmenselkää sormillani. Yhtä sileä kuin aina ennenkin..

Tuntui oudolta vain istua siinä ja yrittää pitää keskustelua yllä, kun toinen oli tuossa tilassa. Juuri herännyt sairaalasta pyörtymisen jälkeen, eikä edes näe mitään.. Sain vain olla onnellinen ettei Hoseok ollut menettänyt mitään muuta. Esimerkiksi kokonaan muistiaan, tai vaikka puhekykyään. Tai kuuloaan.. Sitten en olisi tässä puhumassa tuolle, kun ei siinä mitään järkeä silloin olisi.

"Mua vaan harmittaa niin kovin ettei mun takia meidän molempien elämien tärkein päivä onnistunu... Pilasin sen sulta. Ehkä musta ei vaan oo siihen, anteeks..", Hoseok änkytti. Huomasin kuinka tuon silmäkulmaan alkoi kerääntyä pieniä kirkkaita kyyneliä. Hätääntyneenä kumarruin tuon ylle pyyhkien kyyneleet pois.
"Ei mitään hätää rakas, älä itke.. Se ei ollu sun syy. Sä jännitit liikaa, eikä sille voi mitään. Ymmärrän sua täysin. Nyt vaan otat rauhassa, jooko?", Kuiskasin. Silittelin rauhoittavasti ja hellästi tuon poskea.

-

Istuin Hoseokin kanssa vielä todella kauan aikaa. Kulutin aikaani siellä mahdollisimman paljon. Minua pelotti Hoseokin puolesta, kuunneltuani tuon surkeita puheita.

Lähdin kotiin vasta myöhään illalla. Huomenna aamusta Hoseok pääsisi ainakin käymään hetkeksi kotona ja olin siitä todella iloinen. En vain tiedä miten voisin juhlistaa sitä. Tässä kohtaa se oli harvinaisen vaikeaa kun toisen näkö ei toiminut. En voinut vain laittaa kynttilöitä, herkkuja ja leffaa. Herkut kyllä onnistuisivat, mutta kaikki muu olisi periaatteessa vain minun nähtäväkseni.

Ideoita?

Loppuillasta en tehnyt mitään erikoista. Kunhan vain söin ruokaa ja oleskelin puhelimellani. Puhuin myös videopuhelua Taehyungin kanssa. Olin alkanut juttelemaan tuon kanssa yllättävän paljon. Olimme nykyään jo hyviä kavereita. Taehyung oli alunperin ottanut minuun yhteyttä Jungkookin poismenon jälkeen. Ymmärsin sen kyllä. Tunsinhan pikkuveljeni kaikista parhaiten.

-hoopee