What Is Life Really Like? 💫🕊️

07. Vihdoinkin

                     ~Jungkook nk~

        - Aamu -

   Seuraavana aamuna heräsin hikisenä. Peitto oli herätessäni lattialla. Muistin oudosta unestani osan, mutten kaikkea. Sen ainakin muistan, että unessa selvänä hahmona oli Taehyung. Ehkä pojan kasvonpiirteet vain painuivat muistiini liian hyvin. Unta en sen enempää ole jakamassa.

              Nousin ripeästi ylös ja kostin peiton takaisin sängylle. En jaksanut alkaa pedata sitä sen enempiä. Pompin portaat alas keittiöön. Istuin suoraan tuolille pöydän päätyyn.

"Huomenta rakas" selkä päin minuun oleva nainen lausahti.

"Huomenta" vastasin hieman väsyneenä unestani.

"Miten nukuit?" keskustelu jatkui, niinkuin joka aamu.

"Ihan hyvin. Vähän outoa unta näin. MUTTA ÄLÄ YRITÄ KYSELLÄ SIITÄ ENEMPÄÄ!" huudahdin lopun asiastani.

Hämmentyneenä ja hieman pelästyneenä äitini toi eteeni murolautasen. Nainen istui minua vastapäätä ja avasi taas suunsa.

"Minulla olisi kerrottavaa. Se ei ole vakavaa, mutta et varmaan kauheammin intoile" nainen aloitti salaperäisellä sävyllä.

"Me lähdemme viikoksi veneelle." nainen töksäytti suoraan.

"mitä!?" huudahdin. Enhän minä voinut lähteä. En voinut jättää sitä tällä hetkellä sairaalassa makaavaa poikaa. Tai siis....En voinut jättää tuota tänne yksin. Hän ei tuntenut täältä ketään, paitsi minut ja Hoseokin. Hoseok ei pahemmin innostuisi, jos sanoisin, että tuon pitäisi olla Taehyungin kanssa mahdollisimman paljon. Ehei, niin ei tule tapahtumaan.

           Äh... Kuulostan ihan kuin välittäisi siitä pojasta. Ei! En missään nimessä voinut tehdä niin!

"Ei! En voi tulla! En ikinä." pamautin kuitenkin.

"Mi-miksi ihmeessä et voi?" nainen änkytti. Tuo taisi oikeasti yllättyä, ja jopa loukkaantua. Ehkä äitini luuli, ettei tuon seura kelpaa laisinkaan.

"Jos vaan jään tänne siksi aikaa? Kyllä mä pärjään" huokaisin.

Nainen nyökkäsi hetken väittelyn jälkeen. En voinut uskoa,
että oikeasti sain luvan jäädä tänne.
Nyt voisin käydä katsomassa Taehyungia joka päivä sairaalassa,
jos vain halusin ja ehdin.
Huomenna olisi maanantai. Koulupäivä. Huokaisin ja söin aamupalan loppuun.

           Sen syötyäni lähdin takaisin huoneeseeni. Etsin tieni pimeässä vaatekaapilleni. Nappasin sieltä ekat kivat housut(farkut), jotka osuivat käteeni. Heitin ne sängylleni, jonka jälkeen hamusin jonkinnäköisen mustan hupparin. Vaihdoin vaatteeni yöpuvusta kunnon vaatteisiin. Tänään huijasin äitiäni sillä, että menen kaupungille Hoseokin kanssa, mutta oikeasti menen katsomaan Taehyungia. Toivoin ettei tuo olisi enää tajuton. Jos ei olisi, veisin tuolle perjantain läksyt. Jos poika olisi
hyvässä kunnossa, tuo voisi ehkä tulla maanantaina takaisin kouluun.
Eli siis huomenna.

              Kiiruhdin takaisin alakertaan, ja huikkasin äidilleni nopeasti, että menen Hoseokin kanssa kaupoille. Heitin takin nopeasti ylleni ja asetin jalkoihin mustat niken tennarit. Nappasin hieman rahaa mukaan, jos kävisin matkalla kaupassa.
Pitkin askelin harpoin kohti keskustan sairaalaa, jossa Taehyung tällä hetkellä makoili.

"Vihdoinkin...." huokaisin hengästyneenä. Olin saapunut sairaalan pihaan. Pysähdyin hetkeksi seisomaan paikoilleni tasatakseni hengitykseni ennen sisään astumista.
Astuessani sisään sairaalan ovista,
Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa.

Astelin varovaisesti info pisteelle. Kyselin sieltä pojan huoneen numeroa.

"Missä huoneessa mahtaisi olla poika nimeltä Kim Taehyung?"