What Is Life Really Like? 💫🕊️

86.

•Pov: Kim Taehyung
•kirjoitettu: 26.7.2020
---------------------------------

Nousin istumaan sängylle väsyneenä. Tänään olisi se päivä kun pääsisin jälleen kerran täältä kotiin. Jollain tavalla tuntui että kävin sairaalassa liiankin usein. Joko jonkun muun takia, tai sitten itseni.

Puin päälleni omat vaatteet sairaalavaatteiden tilalle. Oli ihana tunne päästä niistä jälleen eroon. En pitänyt niiden laadusta ja miltä se tuntui päällä oikeastaan yhtään.
Katsoin myös pienet mukanani olleet tavarat johonkin yhteen kasaan etten unohtaisi mitään.

Sain hoitajaltani vielä muutamat ohjeet jonka jälkeen pääsin kotiin. Rullailin pyörätuolilla samalla tavalla katuja pitkin kuin mennessäni sairaalaan aiemmin. En raaskinut alkaa häiritä Yoongin ja Jiminin kahdenkeskeistä aikaa. Olinhan vaivannut heitä jo aika paljon aiemmin. Silloin kun tarvitsin vielä paljon enemmän apuja.

Olin kyllä niin onnellinen päästessäni pian tästäkin vaivasta eroon, ja pääsisin kävelemään itse kaikkialle omilla jaloilla. Enkä tarvitsisin enää apua kaikkialla minne ikinä sitten meninkään.

....

Pääsin kotiin ja lösähdin sohvalle makoilemaan. En aikoisi tehdä tänään mitään erikoista. Hoitajan mukaan se oli normaalia olla väsynyt leikkauksen jälkeen muutaman päivän ajan. Ja totta se olikin. Leikkauksesta oli kulunut muutama päivä ja olin edelleen väsynyt sen jäljiltä. En jaksanut tehdä juurikaan mitään vieläkään, vaikka olin saanut lepoa jo jonkin verran.

Nappasin olohuoneen pöydältä kaukosäätimen ja käynnistin telkkarin. Selasin kanavia läpi etsien jotakin hyvää katsottavaa. Mikään ei oikein tuntunut nappaavan juuri nyt. Huokaisin syvään ja sammutin television. Heitin kaukosäätimen johonkin välittämättä siihen mihin se lensi. Olin juuri nyt kyllästynyt ihan kaikkeen, vaikka elämäni olikin samaa aikaa menossa parempaan päin. En vain osannut juuri nyt nauttia täysillä mistään.

Päädyin vain tuijottamaan tyhjällä katseella olohuoneen kattoa. En tiennyt mitä ajatella juuri siinä vaiheessa, tai mitä tekisin edistääkseni päivän kulkua. Olin taas kerran jokseenkin kyllästynyt jokaiseen asiaan joka päähäni ideana tuli. Tekemiselle ideoita oli siis vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei loppuen lopuksi kuitenkaan napannut mieleeni.

Nousin hetken päästä istumaan sohvalle miettien pääni puhki jotain tehtävää. En kyllä aikoisi koko päivää mädäntyä paikoillani eli toisin sanoen maata koko päivää sohvalla ja jättää kaiken muun tekemättä. Tuhlaisin paljon aikaa elämässäni jos tosissani vain jäisin makoilemaan ja laiskottelemaan.

Nousin rohkeasti ylös yhdelle jalalle. Raahasin itseni seiniä pitkin yhdellä jalalla pomppien keittiöön. Jos kerran pääsin silläkin tyylillä lyhyen matkan, miksi ihmeessä vaivautuisin työntämään itseäni pyörätuolilla keittiöön. Siinä menisi paljon enemmän aikaa kuin yhdellä jalalla pomppien ja ottaen tukea seinistä. Olihan siinäkin omat riskinsä, sillä ainakaan vielä en voisi varata yhtään, siis yhtään painoa toiselle jalalleni.

Pääsin turvallisesti ilman ongelmia keittiöön asti ja avasin yhden kaapeista. Nappasin sieltä nuudelipussin. Laitoin myös samalla veden kiehumaan. Saatuani kaiken valmiiksi, valmistin itselleni pienen kulhollisen nuudeleita. Istuin keittiön pöydän ääreen kulhon kanssa sekä muiden ruokailuvälineiden, jotten joutuisi syömään sormin. Olin myös ottanut juomaksi tuoretta appelsiinimehua. Olin rakastunut kyseiseen mehuun parin viikon aikana, kun sitä tuli jostain syystä juotua normaalia enemmän. Etsin itselleni jotain uusia makuja niin juoma kuin ruoka puolellakin. Kyllästyin juttuihin aika nopeasti, joten siksi tarvitsin muutosta. Myös joistakin ruuista joita ennen söin, tuli edelleen huonoja muistoja mieleen.  Yritin siis muuttaa vanhoja ruokatottumuksiani.

Söin nuudeleita rauhassa katsellen puhelimeni kautta jotain sarjaa. Ei sekään minua juurikaan kiinnostanut. Laitoin vain pyörimään ettei kämpässä olisi niin tappavan hiljaista.

Sitten sain päähäni jonkin erittäin hyvän mutta samaa aikaa todella huonon idean. Voisin toteuttaa sen heti kun pääsen paremmin testailemaan jalkaani ja sillä kävelemistä.

Söin loppuun ja katkaisin sarjan katsomiseni. Siirryin netin ihmeellisen maailman puolelle ja aloin selaamaan ideaani liittyviä nettisivuja. Löysin jonkun yhden hyvä vaihtoehdon, ja tallensin ilmoituksen itselleni talteen. Se vaikutti oikeasti hyvältä, minulle sopivalta. Hymyilin pienesti itsekseni ja ne kaikki aikaisemmat synkät ajatukset kaikkosivat pääkopastani.
Vein tyhjän nuudeli kulhon ja juomalasin keittiön tiskipöydälle ja lähdin taas yhdellä jalalla pomppien takaisin olohuoneeseen. Tömähdin voimalla sohvalle istumaan ja jatkoin niiden samojen nettisivujen selailua.
Suurimmaksi osaksi kylläkin vain katselin kuvia siitä yhdestä, johon kiinnyin paljon jo netin kuvien kautta.

....

Jostain syystä sen jälkeen eksyin instagramiin. Aloin lukea minun ja Jungkookin vanhoja keskusteluja aivan alusta alkaen. Hymyilin itsekseni samalla muutaman viileän kyyneleen tipahtaessa silmäkulmastani alas. Ikävöin niitä aikoja kun olimme vielä nuorempia ja tietämättömiä kaikesta. Täysin viattomia.

Suljin puhelimeni näytön ja samalla silmäni. Jäin vain istumaan sohvalle silmät kiinni hymyillen. Kaikki ne muistot olivat niin täydellisiä. Niiden ajatteleminen sai olon tyhjäksi, mutta raikkaaksi siitä kuinka hyvä elämä joskus voi olla. Se sai myös ajattelemaan ja tajuamaan sen, ettei kaikki tosiaankaan kestä ikuisuutta. Että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kaikki hyvä loppuminen saa kuitenkin aikaan uutta elämää. Ilman vanhaa, ei ole uutta. Ilman vanhoja muistoja, ei olisi mitään mitä muistella. Huonot käänteet elämässä saavat ajattelemaan vanhoja hyviä muistoja paremmin ja syvemmin.

-hp-