What Is Life Really Like? 💫🕊️

75. Halvaannuttava Uutinen

––—————————–
|Pov: Kim Taehyung|——————————–
Kirjoitettu: 14.7.2020
--------------------------------

Ei... Ei se voinut olla totta! Siinä vaiheessa mietin vain, miten se oli mahdollista, ja miten siitä kertoisin Yoongille. Jiministä puhumattakaan. Tai itsestäni... En tiennyt miten käsittelisin asian.

"Aika mennä Taehyung", minut tutkinut mies sanoi, ja lähti samalla työntämään minua pyörätuolissa takaisin huoneelleni. Minua pelotti Yoongin reaktio, vaikka tiesin, ettei tuo hylkäisi minua minkään syyn takia. Kävisi sitten mitä tahansa.

Huoneeni ovi avautui ja sisään ilmestyin minä tuolissa istuen. Hoitaja pysäytti minut sängyn eteen. Avun kanssa pääsin makaamaan sängylle, jääden sitte vain tuijottamaan hiljaa jalkojani, jotka lepäsivät kehoni jatkeena sängyllä.

"No? Miten se meni? Onks kaikki hyvin?", Yoongi pommitti minua heti kysymyksillä päästyäni hyvään asentoon sängylle.

"Yoongi... Mä en tiiä miten mun pitäs kertoo tää, mut kaikki ei välttämättä oo ihan niin hyvin", mutisin hiljaa tuijottaen edelleen tiukasti jalkojani.

"Kerro nyt vaan. Muistutanko vielä, että mä ja Jimin ollaan aina sun tukena ja sun ystäviä. Oli sit mikä tahansa"

Nyökkäsin vaisusti ja nostin katseeni Yoongiin.
"Mä.. Mun.. Noh.. Mun oikee jalka otti niin paljon osumaa et se ei toimi enää kunnolla. Saatan pystyy kävelee normaalisti puolentoista vuoden päästä, jos ne saa sen takas kuntoon", selitin hiljaisella ja särkyvällä äänellä.

"Taehyung... Voi sua..", Yoongi huokaisi ja kuulosti siinä samalla oikeasti surulliselta puolestani. Yoongi oli yksi niistä harvoista, jotka olivat tosi ystäviä ja aina toistensa tukena. Välillä Yoongi oli minulle kuin isoveli.

"Anteeks Yoongi... Mun piti tulla auttaa teitä siinä suunnittelussa", pahoittelin painaen katseeni takaisin alas. Muutama kyynel pyrki samalla silmäkulmastani alas kohti poskia ja siitä, minne sitten putosikin.

"Ei se mitään. Taehyung sun henki on paljon tärkeempi just nyt. Meillä on aikaa vielä", Vanhempi hyssytteli ja silitteli hellästi hiuksiani. Minä sitten kun taas vain hymyilin katsellen tuota. Osa kyynelistä oli onnen kyyneliä, kun taas suurin osa kuitenkin surusta.

"Kiitos Yoongi, kiitos. Voiks sä kertoo Jiminille mun puolesta? Mä en oikeesti kykene tekee sitä", mutisin hiljaa vilkaisten Yoongia samalla nopeasti. En halunnut pitää itkuista katsettani tuossa pitkään.

"Tottakai mä voin. Ihan vaan miten sä haluut", tuo hymähti ja silitti vielä hetken aikaa hiuksiani hymyillen samalla lempeästi. Pidin Yoongin hymystä silloin kun se oli juuri tuollainen lempeä ja ystävällinen hymy.

"Mun pitää nyt mennä. Pärjäätkö sä? Tuun huomenna kattoo sua yksin sillä aikaa kun Jimin on töissä, okei?", Vanhempi hössötti jälleen. Yoongin hössötys oli söpöä. Ihan kuin joku vanha mummeli. Nyökkäsin pienesti ja naurahdin ajatukselleni Yoongista vanhana mummona, niin ettei tuo kuitenkaan huomannut sitä. En haluaisi alkaa selittää sitä miksi naurahdin ajatuksilleni, ja varsinkaan mitä ne ajatukset olivat.

"Nähään sit huomenna", Yoongi huikkasi vielä ennen kuin katosi harmaasta sairaalahuoneen ovesta ulos käytävälle.

Nousin vaivalloisesti heikoilla voimillani sängylle istumaan. Nojaudun samalla sen päädyssä olevaa seinää vasten, tuijottaen vastapäätä olevaa valkeaa seinää. En voinut vieläkään uskoa todeksi, etten kykenisi kävelemään ainakaan kunnolla pitkään aikaan. Liian pitkään aikaan. Puolitoista vuotta... Pääsisin kyllä liikkumaan hieman, jos käyttäisin vain toista jalkaani. Se ajatus kuulosti jopa päässäni tyhmältä. En voisi hyppiä kaikkialle yhdellä jalalla.

Olin eilen illalla pyytänyt itselleni muutaman kynän ja vihon piirtämistä vasten. Nappaan sen käsiini, ja avaan yhden tyhjän sivun sieltä. Otan samalla yhden kynistä, lyijykynän käteeni. Mietin hetken aikaa aihetta, josta tekisin uuden piirrokseni. Keskittyäni sen alan hahmottelemaan valkealle paperille ihmisen kasvoja. Hymyilen aivan pienesti tehdessäni niistä juuri sen näköiset, millaisina päässäni ne näin. Tiesin tasan tarkkaan millaiset ne olivat. Kasvoja tehdessäni mieleeni tulee moneen otteeseen vain se kuva niiden omistajasta.

Piirroksella ovat silmät kiinni. Sen iho on täysin valkea ja eloton...

Huokaisin hiljaa tehden piirokseen vielä varjot. Saatuani sen valmiiksi, katsoin sitä pitkään. Piirroksesta korostui suuresti ne todelliset kasvot. Ne, jotka haluaisin vielä edes kerran elämässäni nähdä. Mieleeni juolahtaa jälleen piirrista katsoessani nuoremman pojan vaaleat ja elottomat kasvot. Mielessäni pyörii suurimmaksi osaksi kuva Jungkookin kuolleista, yhä suloisista kasvoista.
Rakastamani ihmisen kuolleista kasvoista...