What Is Life Really Like? 💫🕊️

❤️THE {100} END❤️

Pov: Min Yoongi
{}~{} ~{} ~{} ~{} ~{} ~{}

Paljon oli tapahtunut muutaman vuoden sisällä. Yoonwa oli kasvanut huimasti, Hoseok oli saanut näkönsä takaisin ja Taehyung oli elämänsä kunnossa. Vaikka vieläkin tuo asusteli yksin koiransa kanssa.

Meillä kaikilla tietenkin oli ikävä toisiamme. Emme ole olleet yhteyksissä sen jälkeen, kun minä, Jimin ja Yoonwa muutimme. Asumme nykyään niin kaukana, eikä puhelinyhteydessäkään olla oltu. Aika kuluu, ihmiset muuttuu. Kaikki ei ole välttämättä pysyvää.

Astuin sisälle pieneen kahvilaan, jossa aloittaisin tänään työni. Jimin oli lopettanut edellisen työnsä Koreassa sen tanssiryhmän kanssa. Ilmeisesti kuitenkin heillä meni todella hyvin.

"Huomenta!", pirteän oloinen kahvilan omistaja tervehti minua heti astuttuani sisään.

Hymyilin väsyneenä ja tervehdin tottakai takaisin. En halunnut antaa heti alkuun huonoa ensivaikutelmaa.

Sain ohjeet ja pääsin takahuoneeseen vaihtamaan työvaatteet heti päälle. Onneksi tajusin kaiken niin, että pääsin nyt heti aloittamaan työt.

Vaihdoin vaatteet päälleni ja aloitin ensimmäisellä hommalla. Nappasin tiskin takaa pesuaineen ja rätin. Ensimmäinen homma oli siis penkkien alas lasku, ja pöytien putsaus, ennen kahvilan avaamista.

-

Työpäiväni loppui, ja lähdin autolla takaisin kotiin päin. Yritin katsella matkalla mahdollisimman paljon maisemia, jotta tottuisin tähän kaikkeen uuteen.

Pääsin kotipihalle. Pieni omakotitalo melkein  keskellä peltoa. Sammutin auton talon kulmalle ja nousin ulos. Kylmä talvi-ilma paiskautui suoraan päin kasvojani. Irvistin. Tuuli oli jo niin kova, että jouduin kunnolla puskemaan itseni sen läpi kotiovelle. Tungin avaimen avain reikään, ja vedin oven auki vasten voimakasta tuulta.

Heti sisälle päästyäni ovi paiskautui melkein heti itsekseen kiinni. Henkäisin syvään. Kasvoni kipristelivät siirryttyäni kylmästä sisälle lämpimään.

Oli melkein jouluaatto.
19. Joulukuuta.

Talossa oli täysin hiljaista, mutta valot olivat silti päällä. Kurtistin kulmiani ja astelin hiljaa eteenpäin. Ajattelin mennä ensin katsomaan olkkarista. Päästyäni sinne, näin sohvalla makoilemassa kaksi henkilöä. Tarkemmin Jimin ja Yoonwa sylikkäin. Hymyilin ja siirryin lähemmäs katsomaan tarkemmin. Molemmat nukkuivat. Istuin lattialle sohvan viereen ja nojasin sohvaa vasten. Suljin silmäni, hymyilin ja ajattelin meitä. Meidän perhettämme. Yhdessä jo muutaman vuoden ajan.

-

"Koska sä oot tullu?", kuulin Jiminin hellän äänen.

Säpsähdin ajatuksistani ja avasin silmäni. Käännyin istualteni hieman ympäri nähdäkseni heränneen Jiminin.

"Vähän aikaa sitten. En halunnut herättää teitä", hymähdin yrittäen peittää säikähtänyttä ilmettäni.

"Säikähdit!", Jimin naurahti. En siis ollut onnistunut säälittävässä yrityksessäni peitellä.
"Oisit herättänyt vaan. Ei sun ois tarvinnu siinä yksin istuskella"

"Ei, ei. Ei se ollu ongelma. Näytitte niin suloisilta siinä etten oikeesti kehdannu", naurahdin. Tottahan se vain oli.

"Okei, okei, uskon sua", Jimin naurahti takaisin.

Hymyilin ja nousin ylös niin, että sain annettua nopeasti nuoremman poskelle pienen suukon. En voisi enää kuvitella elämää ilman näitä ihmisiä, jotka nyt elämässäni ovat mukana.

-

Jonkin ajan kuluttua olimme kaikki hereillä. Istuimme keittiön pöydän äärellä, ja söimme hyvää ruokaa. Vaikkei vielä ollutkaan jouluaatto, söimme silti sen tyylistä ruokaa, kuin yleensä jouluna syödään. Juttelimme kaikista maan ja taivaan väliltä, tietenkin hyvissä rajoin. Sekä tietenkin nauroimme yhdessä. Tämä oli kyllä juuri täydellisesti sitä, millaisen elämän halusin. Vaikken sitä ennen tiennytkään. Nyt olen älynnyt sen.