What Is Life Really Like? 💫🕊️

66

--------------------------------
Pov' Kim Taehyung
--------------------------------

"Mmmhhh... Jungkook.."

----------

Vasta sanottuani sen tajusin mitä sanoin. En ollut miettinyt sanojani laisinkaan. Päästin sen virheen vain tulemaan suustani ulos noin vain.

Rocky irrottautui minusta ja peruutti hieman taaksepäin. Hän katsoi minua vihaisena. Ja ehkä hieman pettyneenä.
Painoin katseeni alas nolostunenaa. En halunnut kohdata tuon katsetta enää hetkeen. Tai edes nähdä tuon kasvoja. Minua nolotti niin vietävän paljon. Olin koko ajan kuvitellut Rockyn olevan Jungkook.

"Noinko sä musta ajattelet? Ajattelet mun olevan Jungkook, tai ainakin korvike sille? Mä kun luulin et tää olis ollu aitoa. Noh, eipä sit ollu" Rocky huokaisi vihaisella äänensävyllä. Säikähdin sitä ja pomppasin alas keittiön pöydältä. Katsoin tuota samalla koko ajan peläten.

"M-mä...mä en.. Tarkottanu..." mutisin jokseenkin hätääntyneenä. Eihän ketään voisi suuttua tuollaisesta!? Eihän? Erehdyksiä sattuu ja varsinkin toiselle tärkeän henkilön kuoltua. Minua nolotti silti. Pelkäsin Rockyn suuttuvan minulle niin paljon, ettemme olisi missään väleissä emää ikinä. Sitä en halunnut. Juuri kun taas löysimme toisemme. Ja ystävyytemme.

"No Etpä varmaan.." hän huokaisi puhdistaen päätään.

Ajattelin jo tuon leppyneen, ja ettei asia olisikaan niin vakava. Ja että voisimme jatkaa tästä aivan normaalisti. Vaikka vaan ystävinä. Sekin kävisi minulle.
Mutta ei.

"Se ei todellakaan oo ok, että sä meet luulemaan mua kuolleeks ihmiseks joka oli sulle joskus tärkeekin. Sun pitäis tässä tilanteessa vaan pitää etäisyyttä suhteista ja kattoo mihin sun elämä menee. Ihan tosi Taehyung. Mä luulin että tosissas pidit musta, ja et sun tunteet mua kohtaan ois ollu aitoja"
Tätä saarnaa kesti ikuisuuksia. Tai siltä se ainakin minulle tuntui. Rocky olisi varmaan vaahdonnut minulle ikuisuuden, ellei Yoongi olisi pamahtanut juuri sillä hetkellä keittiöön.

"Mitä täällä tapahtuu? Kuuluu vaan kauhee huuto. Onks kaikki hyvin?" Yoongi kysyi astellen verkkaisesti vierelleni nojaten pöytään. Yoongilla ei yleensä koskaan mennyt pää helposti sekaisin. Toisin kuin muilla.

"Mä... Me..." Änkytin kuitenkaan ilman tuloksia. Yhtäkään kunnollista sanaa ei tullut ulos suustani. Lähdin vain juoksemaan äkkiä kodistani pihalle. Olisinhan voinut heittää kaikki muut vieraat pihalle ja jättää paikalle vain itseni, ehkä myös Yoongin ja Jiminin. Rockya en haluais nähdäkään.

Pysähdyin pihaportaille ja Istuin ylläiselle semmoiselle istumaan. Painoin kasvoni käsiäni vasten purskahtaen hiljaiseen itkuun. Tuntui kuin kaikki hajoaisi juuri nyt kokonaan palasiksi.

Taakseni ilmestyi joku. Tuo joku kyykistyi ja hetken päästä jo istuikin vieressäni. Yoongi. Käänsin katseeni tuohon minua hieman vanhempaan poikaan. En sanonut sanaakaan. Odotin vain tuon sanovan jotain. Tai parempi olisi ollut, jos olisin saanut omaa aikaa yksinäni ilman ketään ylinmääräistä puhumassa.

"Onks kaikki hyvin?" Yoongi kysyi yllättävän lempeällä äänellä. Miettien hänen kuitenkin varmaan juoneen aika paljon. Hän laski samalla kätensä hellästi reidelleni, ja katsoi minua oikeasti huolestuneen näköisenä.

"Me... Me vaan vähän riideltiin Rockyn kanssa" sanoin. En voisi kertoa sen enempää. En pystyisi paljastaa minun ja Rockyn ainakin muutaman päivän kestäneestä suhteesta. Tai ylipäänsä siitä mistä me riitelimme.

"Sä näytät ihan siltä et tässä on nyt enemmänkin kyseessä. Muista Taehyung et mä oon sulle ku isoveli. Voit puhua mulle ihan mistä tahansa, oli se mitä tai kuinka hullua" Yoongi edelleen yritti saada minua puhumaan.
"Jollet sä puhu mulle, varaan sulle psykiatri käyntejä. No, kumpi mieluummin? Mä vai se joku vieras tyyppi?" hän vielä lisäsi perään.
Totta. Mieluummin kyllä puhuisin Yoongille, kuin jollekkin ventovieraalle. Vaikka ne ventovieraat olivatkin ammattilaisia.