What Is Life Really Like? 💫🕊️

92

~Pov' Jeon Ju-Hyung
=====================

Istuin sairaalan käytävälle olevalla penkillä. Vieressäni istui Yoongi, jonka sylissä Jimin keinui sivulta toiselle. Sisälläni riipi kamala pelko ja paniikki siitä, oliko kaikki hyvin. Tilanne oli epävakaa.

Tunsin Yoongin lämpimän käden laskeutuvan omalleni. Nostin katseeni tuohon ja yritin hymyillä vähän.

"Älä pakota sitä tulemaan.", Yoongi kuiskasi. Ymmärsin suoraan tuon sanojen idean, ja lopetin hymyilyn yrittämisen. Ei siitä olisi muutemkaan mitään tullut. Ajattelin vai saavani Yoongille olon, että olin kunnossa. Vaikken sitä ollutkaan. Olin huolissani, peloissani, paniikissa..
Tuntui kuin sekunnit olisivat tunteja, ja tunnit maailman pisimpiä päiviä.

Tuijotin pitkän aikaa suoraan lattiaan huomioimatta tapahtumia ympärilläni. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin kun Yoongi pomppasin ylös penkiltään jättäen Jiminin seisomaan omille jaloilleen penkin vierelle. Nostin katseeni ylös ensin Jiminiin, jonka katse oli varmaan yhtä hämmentynyt kuin omani. Sitten siirsin silmiäni Yoongiin. Huomasin tuon edessä seisovan naispuolisen hoitajan jonka suu liikkui. En tiedä, olinko tullut kuuroksi, mutten saanut kunnolla selvää noiden puheista. Kuulin samalla tavalla kuin olisin ollut veden alla. Minua pelotti.

Yoongi väistyi hoitajan edestä, joka puolestaan siirsi katseensa minuun. Näin tuon silmistä huolen. Varmaankin minua ja vointiani kohtaan.

Nousin ylös ja astelin hoitajan eteen.
"Hoseok on kunnossa. Hän kolautti päänsä ilmeisesti aika lujaa johonkin, jonka vuoksi arvioimme aivotärähdystä. Se voi aiheuttaa heräämisen jälkeen pientä muistinmenetystä, mutta asian kanssa ei kannata luovuttaa. Juttelet vain hänelle aivan normaalisti ja yrität saada asiat muistiin. ", hoitaja selitti ja sai minulle jälleen kerran kyyneleet silmiin. En olisi halunnut itkeä. En tiennyt oliko tämä surusta, ilosta vai mistä. Jostain se kuitenki oli.

Ilman mitään sen enempiä ajatellen astuin pienen askeleen eteenpäin ja kiedoin käteni hoitajan ympärille. Halusin kiittää tuota kaikesta. Siitä, että Hoseok oli kunnossa vaikkei tuo sitä tavallaan tehnytkään.

Sain luvan mennä huoneeseen. Yksin. Täydessä rauhassa. Vaikkei Hoseok ollutkaan hereillä juuri nyt, sain silti jutella tuolle rauhassa. Mistä sitä tietää kuulisiko tuo kaikesta huolimatta..

-

Istuin huoneessa Hoseokille jutellen vaikka kuinka kauan. Olisin voinut jäädä vielä pidemmäksikin aikaa, mutta minut Keskeytti se samainen hoitaja, joka vain ilmoitti vierailuajan olevan päätöksessä.
Nyt olimme jo matkalla Yoongin autolla kohti kotia. Vakuutin pärjääväni yksin kotona, jotta saisin miettiä asioita rauhassa. Miten juuri tänään kaikki sattui menemään täydellisesti pieleen? Juuri sillä tietyllä hetkellä.

Pääsin kotiin, ja jäin yksin niinkuin oltiin sovittu. Sain luvan soittaa joko Yoongille, Jiminille tai Taehyungille sellaisen tilanteen sattuessa. Päätin kuitenki pärjätä yksinäni. En haluaisi vaikuttaa niin heikolle tässä tilanteessa. Halusin näyttää että olin vahva ja pärjäsin. Vaikka olo sen toteutumisesta olikin epävarma.

Siirryin keittiön puolelle ja kaivoin kaapin pohjalta muutaman nuudelipussin. Laitoin veden kiehumaan ja kävin nopeasti painamassa television olohuoneeseen päälle. Ajattelin loppu päivän/illan vain katsoa telkkarista jotain ohjelmaa ja syödä ajatuksia muualle. Tietenkin olisin samalla myös koko ajan valppaana uutisille. Koska tahansa voisin saada viestiä Hoseokin tilasta. Joko huonoja tai hyviä sellaisia. Toivoin niitä hyviä.. Tietenkin. Se mitä haluaisin nytkin, olisi Hoseok vierelläni. Miksen voi saada sitä mitä elämältäni eniten tahdon ja kaipaan?

Valmistin nuudelit loppuun ja istahdin sohvalle. Valitsin Netflixin puolelta jonkun aivan uuden sarjan, mitä en ollut koskaan ennen edes huomannut siellä. Ehkä se olikin uusi koko sovelluksessa.

Uppouduin sarjaan pitkäksi aikaa ja huomaamattani katsoin sen loppuun asti. Ei siinä kyllä ollutkaan kuin pari kautta, kummassakin noin 20 jaksoa. Ei siis juurikaan mitään. Käänsin katseeni olohuoneen seinälle, kelloon. Huomasin sen viisareiden näyttävän jo yli yhtä keskiyöllä. Haukottelin syvään ja sammutin television. Vein astiani keittiöön ja suuntasin makkariin.

En jaksanut mennä pesemään hampaitani. Voisin tehdä sen kyllä aamullakin yhtä hyvin.

Asetuin sänkyyn peiton alle mukavaan asentoon. Juuri sillä hetkellä, kun löysin mukavan kohdan ja asennon olla, puhelimeni alkoi soida. Ensin siihen syttyi kirkas valo, jonka takia silmäni melkein sokaistuivat. Sytytin huoneen valot uudelleen päälle ja totuttelin juuri pimeään tottuneet silmäni valoon. Nappasin puhelimen käteeni ja katsoin soittajan.

Tuntematon numero

Se oli merkki. Pitäisi vastata. Sormeni, ja koko kehoni vapisi niin etten osunut vihreään vastaus nappulaan puhelimen näytön alareunassa.
Kuitenkin pian osuin siihen ja nostin puhelimen korvalleni. En uskaltanut sanoa mitään. Olin vain hiljaa ja odotin jonkinlaista "herätystä" puhelun toiselta osapuolelta. Hetken hiljaisuuden jälkeen sainkin sellaisen:
"Jeon Ju-Hyung oletan?"
"Kyllä. Minä se olen", vastasin. Ääneni varmasti värisi niin että sen kuuli selkeästi.
"Olisi uutisia Jung Hoseok nimisestä henkilöstä, jonka läheiseksi sinut on merkitty"
Sydämeni hakkasi yhä vain lujempaa, jos se enää oli mahdollista. En yhtään ihmettelisi jos se kohta vaikka irtoaisi.

"Kerro", totesin yrittäen kuulostaa vakavalle. Kyllähän olin, mutta minusta saattoi nyt saada täysin toisenlaisen kuvan.

"Hoseok luultavasti pyörtyi suuren jännityksen ja stressin aiheuttaman ylikuormituksen vuoksi. Muisti on suurimmaksi osaksi ainakin kunnossa. Mutta se minkä takia soitin. Hoseok heräsi muutama minuutti sitten. Kyselimme häneltä hieman kysymyksiä, ja ilmeni ettei Hoseokin näkö toimi juurikaan ollenkaan. Uskomme siis tärähdyksen aiheuttaneen näön toiminnan loppumisen. Vielä ei tiedetä, onko mahdollista sen palautumiselle. Aika näyttää.
Anteeksi että häiritsin varmasti uniasi, hyvät yöt. ". Puhelu loppui siihen. Kuin seinään. En saanut enää puheenvuoroa. En saanut sanoa mitään takaisin.

En tiedä kyllä olisinko saanut edes sanottua sanaakaan. Olin liian shokissa edes tajuamaan koko tilannetta kunnolla.

Loppu yön joko valvoin tai nukuin huonosti. Ajattelin vain liikaa, joka esti nukkumisen.

Aamulla olin väsynyt. Liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Minun piti lähteä heti vierailuajan alkaessa katsomaan Hoseokia, mutta sekin jäi. Siirsin kaiken tekemisen myöhemmälle. Jopa Yoongi, Jimin ja Taehyung yrittivät saada minua ulos raikkaaseen ilmaan, mutta minua ei huvittanut. Lopulta kolmikko luovutti kanssani. Heidän mukaan olin kuulemma liian toivoton tapaus.
Voihan sekin hyvin olla totta. En tiennyt. Tunsinko itseäni kuitenkaan hyvin? Tunsiko muut minut paremmin kuin itse itseni? Olinko erilainen kuin päässäni kuvittelin? Olinko oikeasti säälittävä ja toivoton tapaus?
Ken tietää. Ehkä niin on.

~hoopee