What Is Life Really Like? 💫🕊️

95. Painajaisten kierre

~pov' Jeon Ju-Hyung
=====================

Selailin vain puhelintani kotona. Hoseok oli edelleen sairaalassa. Eihän siitä ollut kulunut kuin vasta muutama päivä. Tärähdys päähän oli ilmeisesti liian kova tuon kokonaan vielä kotiin päästämiselle.

Keskittymiseni keskeytti Taehyungilta saapunut viesti. Säikähdin tosissani siitä kuuluvaa viestiääntä. Kurkkasin nopeasti viestin. Siinä oli jokin linkki ja käsky: "katso."

Nielaisin syvään ja laitoin puhelimeni ääniä hieman pienemmälle. En osannut yhtään odottaa mitä sieltä voisi tulla.

Painoin linkistä ja siitä aukesi jonkinlainen video. Video oli aluksi vain pelkkää mustaa, mutta sitten siinä selkeni jokin näkymä johonkin huoneeseen.

Kuulin jotain hiljaista puhetta, mutten saanut siitä kunnolla selvää. Pistin puhelimeni ääniä siis hieman lujemmalle.

Pian videolle ilmestyi harvinaisen tuttu henkilö. Tuijotin siinä lattialla istuvaa möykkyä kauan aikaa ennen kuin tunnistin sen. Järkytyin täysin. Meinasin sammuttaa videon, mutten tehnyt sitä. Päätin katsoa sen loppuun. Totuus videosta iski päin kasvojani katsottuani sitä vielä hieman edemmäs.

Jungkook. Pikkuveljeni. Siinä hän istui sidottuna sänkyyn, suu teipattuna kiinni. Mustapukuinen tappaja seisoen edessään. Täysin avuttomana.

Kuuntelin hetken aikaa tappajan inhottavaa, likaista ääntä joka puhui pelkoa täynnä huokuvalle pienelle, tärisevälle möykylle. Jungkook oli suunnannut katseensa lattiaan, mutta mies potki sen koko ajan jalallaan leuasta ylös. Jokaisella kerralla Jungkook irvisti kivusta. Katsoin pois videosta. En tiedä mikä minut sai katsomaan sitä jopa näin pitkälle vaikka kuinka pahaa se tekikin. Ehkä vain halusin saada asioista kunnolla selvää. Kuitenkin kun katsoin takaisin puhelimeni näyttöön, videoon se päättyi. Se päättyi siihen kun Jungkook ammuttiin Taehyungin käsivarsille. Sitten video katkesi. Ilmeisesti tappaja oli napannut puhelimensa tai jonkun mukaansa, stopannut videon ja muistojen mukaan juossut pois paikalta.

Yhä järkyttyneenä laitoin videon pois ja avasin uudelleen minun ja Taehyungin keskustelun. Minun oli aivan pakko saada tietää mistä tuo oli saanut kyseisen videon.

"En tiedä. Sain videon viime yönä. Luultavasti uskon tappajan etsineen yhteystietoni ja lähettäneen sen minulle. Saadakseen minut rikki. Heikoksi. Ken tietää, ehkä hänellä on seuraava kohde."

Taehyungin viesti sai kylmät väreet kulkemaan kehoani pitkin. Varsinkin ne viimeiset sanat. Tarkoittiko tuo luulevansa hänen olevan Jungkookin tappajan seuraava kohde? Oliko sellaista kohdetta? Mikä olisi motiivi siihen? Jälleen kerran miljoona kysymystä pomppi sinne tänne pitkin päätäni, niinkuin jokaisena muunakin päivänä. Lähiaikoina oli vain tapahtunut liikaa kaikkea. Ja vihdoin muutama päivä sitten, kun luulin kaiken olevan ohi, ja että saisin elämäni onnellisimman päivän, sekin päättyi pelkkään kauhuun. Ja nyt Hoseok makasi sairaalassa avuttomana näkönsä menettäneenä. Tuntui kuin kaikki olisi alkanut alusta.
Painajaisten kierre.

-

Seuraavan päivän aamuna istuin makkarin sängyllä pienellä kerällä. Kiedoin käsiäni paremmin jalkojeni ympärille ja yritin hengittää syvään.

Ilmeisestikin Taehyungin eilinen arvaus oli osunut oikeaan, sillä tuon yli oltiin yritetty jälleen ajaa. Tällä kertaa se ei ollut Taehyungin mukaan kukaan tuttu henkilö, eikä kasvojakaan näkynyt. Kyseessä oli ollut musta pakettiauto, jonka kuskina luultavasti mies mustissa vaatteissa ja musta maski kasvojen peittämiseksi. Ihan kuin tuo ei olisi halunnut tulla tunnistetuksi jostain syystä. Olisikohan syy se, että tuolla oli huono tausta tappajana? Eikö olisi halunnut jäädä siitä kellekään kiinni. Luultavasti osuin arvauksessani oikeaan. Kaikkien onneksi Taehyung oli selvinnyt tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.

Ketään ei tällä hetkellä tiennyt mitä tulevat päivät toisivat tullessaan.

Säikähdin puhelimeni alkaessa soimaan.
Tuntematon numero.
Painoin vihreää luuria ja asetin puhelimeni korvalleni.

Puhelun loputtua kyyneleet virtasivat silmistäni, poskia pitkin alas. En voinut lakata hymyilemästä. Hoseok pääsisi tänään kotiin. Ihan oikeasti kotiin.

Soitin nopeasti Yoongille. Tarvitsimme kyytiä, eikä minulla ollut ylinmäräistä varaa nusseihin tai takseihin. Pitäisi maksaa kaikki laskut, ruuat sun muut.

"Niin?", Yoongi kysyi heti ensimmäisenä vastattuaan soittooni.
"Tarvitsen kyytiä. Kahdelle matkalle. Onnistuuko?"
"Onnistuu. Saanhan kysyä, mihin?"
"Sairaalaan ja sieltä takaisin. Hoseok pääsee tänään kotiin"
"Mahtavaa! Laita viestillä kun on sen aika!"

Edelleen iloisena hymyillen lopetin tämänkin puhelun. Oli hyvä että Yoongi suostui kuskiksi. Muuten olisin ollut pienessä pulassa. Emme olisi millään jaksaneet kävellä sitä matkaa. Sitä paitsi, sen matkan kävelemiseen kuluu yllättävän paljon aikaa.

-

Myöhemmin päivällä istuimme kaikki kolme Yoongin autossa. Yoongi, minä ja Hoseok. Jimin olisi muuten tullut mukaan, mutta Yoongin mukaan nuorempi oli jossain työmatkalla. Ihme että edes jaksoi...

Yoongi jätti meidät kotipihallemme ja lähti.

Hymyilin ensistä enemmän, vaikkei sitä ketään ollutkaan näkemässä. Harmittihan se tottakai joka kerta, kun sen tajusi kunnolla. Joskus saattoi unohtua. Joskus saatoin käyttäytyä kuin kaikki olisi ennallaan. Sitten muistin että asiat olivat muuttuneet, ja muutin omaa käyttäytymistäni. Välillä minusta tuntui että olin muuttanut itseäni liikaa kaiken tämän aikana. Etten ollut enää se vanha oma itseni. Olin täysin erilainen. Kaikki nämä tapahtumat olivat saaneet minussa tapahtumaan jonkilaisen muutoksen. En tiennyt oliko se huonompaan vai parempaan suuntaan. Enemmän uskoin siihen huonompaan. En tuntenut enää itseäni itsekseni.

Loppu päivän juttelimme Hoseokin kanssa aivan kaikesta ja siitä kuinka tulisimme jatkossa toimimaan. Ja kuinka hoitaisimme silloin kesken jääneet asiat. Varsinkin sen tärkeimmän.

Illan mennessä pidemmälle, Hoseok valahti sohvalla syliini makaamaan. Hän sulki silmänsä ja hymyili. Silitin tuon poskea hellästi hymyillen itsekin. Väite oli totta, että hymy tarttuu. Se toden totta tarttui. En hymyilisi tässä ja nyt, ellei minulla olisi Hoseokia elämässäni.

Ei mennyt kauaakaan kun sylissäni makaava Hoseok alkoi tuhista. Nuorempi nukahti. Silittelin vielä kauan aikaa tuon hiuksia ja päädyin sitten katsomaan telkkaria hiljaisilla äänillä.

Parin kymmenen minuutin kuluttua aloin kuitenkin itsekin väsymään huomattavan paljon. Sammutin telkkarin ja valahdin makaamaan Hoseokin vierelle sohvalle. Taino, puolittain tuon alle, sillä sohva oli kapea kahden nukuttavaksi vierekkäin.

Suunnitelmissa ei ollut nukkua sohvalla, mutta niin se vain tapahtui. Nukuimme sylikkäin siis yön sohvalla. Ei se minua haitannut.
Tärkeintä oli, että sain olla mahdollisimman lähellä elämäni rakkainta ja tärkeintä ihmistä.

~ Jung Hoseok ~

~Hoopee