What Is Life Really Like? 💫🕊️

61

Pov' Kim Taehyung

•

Eilinen.
Elämäni kamalin päivä. Vieläkään en voi uskoa, ettei Jungkookia enää ole. Enää ei ole sitä suloista, helposti suuttuvaa, ainutlaatuista pikku Jungkookia.
Itkin ajatuksella joka päivä ja yö. Yöt nukuin todella huonosti enkä ollut juurikaan edes syönyt mitään.

Majailin edelleen Yoongin luona. Sain nukkua sohvalla, sillä ylimääräistä huonetta ei ollut, eikä minua kaivattu samaan huoneeseen Yoongin ja Jiminin kanssa. En kyllä olisi mennyt vaikka oltaisiin tarjotukkin.

Yoongi oli käynyt aikaisin aamusta kaupassa ja ostanut minulle pienen rasian. Se oli kuulemma minulle rasia jossa voisin säilyttää minun ja Jungkookin sormuksia jos niin halusin tehdä. Halusinkin. Tällä hetkellä pidin siellä vain Jungkookin omaa. Omani oli vieläkin sormessani. En halunnut ottaa sitä pois. En halunnut uskoa.

En ollut käynyt ulkona sen päivän jälkeen. Näytin ihan kamalalle. En ollut edes peseytynyt eilen illalla, kun tulimme tänne.

Mahani piti välillä kamalaa ääntä. Siitä huolimatta en kuitenkaan syönyt. Tuntui siltä ettei ruoka pysyisi sisälläni tällä hetkellä. Kaipasin vain niin kovin Jungkookia takaisin. Ikävöin. Jos ikävöin tuota joskus jo muutaman tunnin erossa olemisesta, entä sitten ikuisuus? Jungkook ei tulisi enää koskaan takaisin. Olisin ikuisesti ikävässä ilman elämäni suurinta rakkautta.

Jimin kävi välillä Yoongin käskemänä tuomassa minulle syötävää. Koskaan en niitä syönyt. Pysyin tiukasti kiinni sohvassa, enkä koskenut ruokiin edes pitkällä tikulla. Kuulemma molemmat pojista olivat huolissaan minusta. Pyhh... Ei minusta tarvitse olla huolissaan. Olen ok, kunhan vain saan Jungkookin takaisin.

Tiedän kyllä ettei iso toiveeni tule koskaan tapahtumaan oikeasti.

•

Vaikeasti Yoongin ja Jiminin suostuttelemana päädyimme katsomaan leffaa. Annoin molemmille tilaa sohvalta.

Pakko sanoa, olin ehkä hieman kateellinen, Jiminin istuessa Yoongin sylissä ja Yoongin käsien kietoutuessa lämpimästi Jiminin ympärille. Toivoin vain pystyväni tekemään niin vielä Jungkookin kanssa. En kenenkään muun. Vain Jungkookin. Minun Jungkookin.

Yritin pitää katseeni tiukasti telkkarissa ja siellä pyörivässä leffassa. Kuitenkin se harhaili aina välillä kaksikkoon vieressäni. Jimin istui edelleen Yoongin sylissä katse telkkarissa. Tuhahdin vain hiljaa yrittäen keskittyä leffaan. Ei minua edes kiinnostanut koko leffa. Yritin vain saada ajatukseni muualle. Omalla tavallaan en halunnut enää ajatella Jungkookia. Halusin päästä siitä yli ja pystyä jatkamaan elämääni normaalisti. Osa minusta sitten taas halusi vain ikävöidä Jungkookia. En tiennyt kumpaa puoliskoani uskoisin.

Haukottelin pienesti ja toivoin ettei Jimin tai Yoongi nähnyt sitä. Onneksi ei. Jos olisikin, he olisivat joko käskeneet minut Yoongin huoneeseen nukkumaan tai keskeyttäneet leffan ja jättäneet minut tähän rauhaan. Eihän heidän tarvitsisi keskeyttää leffaa minun takiani. Minähän tänne alunperinkin tulin. He olivat täällä jo ennen minua.

Tekisin mitä tahansa Jungkookin pelastamiseksi.
En voinut tehdä mitään. Olin täysin turha.
Mitä hyötyä täällä olemisessa oli, jos ei voinut tehdä mitään? Jos en olisi lähtenyt kauppaan ilman Jungkookia, kaikki olisi hyvin. Se mies ei olisi päässyt taloomme ja... Tehnyt sitä minkä teki. En halua mainita siitä. Joidenkin mielestä voisin alkaa käydä terapiassa. Mutta en hyväksy sitä ajatusta. En halua. En halua puhua kenellekään Jungkookin kuolemasta.

•

Tänä yönä sain yllättävän hyvin unta. Harmikseni en nähnyt unta Jungkookista. Tai en tiedä, oliko se hyvä juttu? Oliko se merkki että alan päästä tästä kaikesta yli? Vai oliko se sittenkin huono asia? Tarkoittiko se etten välitä Jungkookista enää?

•

Heräsin myöhään seuraavana päivänä. Heräsin yöllisiin ajatuksiini, joita ajattelin nukkuessani.

Herättyäni tuoksutin hyvää tuoksua tulevan keittiöstä. Nousin sohvalta heti rauhallisesti ylös ja tarrauduin hetkeksi sohvasta kiinni ottaen siitä tukea. Heikottaa.

Selvittyäni heikotuksesta kävelin keittiöön. Siellä istui pöydän ääressä kaksi minua hieman vanhempaa poikaa. Molemmilla hiukset pörrössä. Hymyilin noille pienesti

"Huomenta Taehyung! Otatko aamupalaa? Tehtiin munakasta" Jimin hymyili minulle. Olin jo ehkä hieman paremmalla fiiliksellä.

Nyökkäsin.

Jimin nousi tuoliltaan ylös ja kaivoi keittiön kaapista lautasen, laatikosta haarukan ja veitsen, sekä toisesta kaapista lasin. Hän lappasi paistinpannulta palasen munakasta lautaselle ja täytti lasin viileällä vedellä. Kaikki ne hän asetti pöydälle ja sanoi niiden olevan minun.
Kiitin tuota vielä ja istuuduin sitten pöydän ääreen syömään. Itseasiassa, vaikken haluaisi myöntää, ruoka maistui hyvälle. En halunnut hotkia sitä, sillä en halunnut näyttää minulla olevan nälkä. Siksi söin rauhassa ja tahemasti loppuun.

Aloin piristyä. Sain ruuasta energiaa, ja jaksoin jopa hymyillä. Jollain ihmeen tavalla Yoongi ja Jimin onnistuivat aina parantamaan fiiliksen. Vaikka siltikin samalla ikävöin Jungkookia.

Olin kuitenkin iloinen omistaessani noin ihania ystäviä, jotka tukivat aina, oli sitten kyse mistä tahansa.