What Is Life Really Like? 💫🕊️

023.

-Jung-Hyunin nk-

Olin jo paremmassa kunnossa. Mahdollisuudet selviämiseeni parani hetki hetkeltä. Pahat jäljet tästä jäisi.

Valkotakkinen nainen asteli ripein askelin sisälle huoneeseeni. Hädän vallassa oleva nainen kutsui summerin avulla itselleen apua. Muutama lääkäri lisää rynni huoneeseeni. Paniikin vallatessa kehoni katsoin tarkkaan kun pieni porukka lääkäreitä hääräsi ympärilläni.

Ei siinä mennyt hetkeäkään, kun maailmani pimeni.

Viimeinen asia mitä kuulin oli pisimmän sanat.
"irti"

Seuraavan kerran heräsin 3 tunnin päästä. Tai niin ne sanoi.

Availin silmiäni rauhassa. Suoraan niiden avaamisen esti myös huoneen kirkas lamppu, joka valaisi huonetta suoraan pääni yläpuolella.

"Hyvä että heräsit. Kaikki on hyvin" kuului hento ääni sänkyni viereltä. En ollut huoneessani. Sen tiesin.

"Mi-missä ol... en?" kysyin ääni väristen. Kurkkuni oli älyttömän kipeä. Myös rintaani pisti puhuminen.

" Shh.. Puhuminen ei ole sinulle tällä hetkellä ehkä se parhain vaihtoehto. Sinulle kuitenkin tehtiin leikkaus joka paransi selviytymisen mahdollisuutta. Nyt teemme sinulle yhdenlaisen testin muistillesi." Nainen ojensi käteeni vihon ja kynän.

Nyökkäsin taas epävarmana. Avasin vihon ja napsautin kuulakärkikynän terän ulos.

"Ensimmäinen kysymys. Millä luokalla olet?"

Kirjoitin vastaukseni paperille.
9

Nainen vain hymähti ja jatkoi kysymyksiään.

"Seuraava. Ketkä perheeseesi kuuluu?"

Äiti ja veli... Tämä tuntui niin tyhmältä, mutta silti tarpeelliselta.

"Hyvä. Siirrämme sinut nyt takaisin omaan huoneeseesi."

Minut nostettiin leikkauspöydältä omalle sängylleni joka kärrättiin huoneeseeni. Vihdoin se tutuksi tullut ja turvallinen huone.

- Jungkook nk -

Istuin yhä siinä samassa asennossa nojaten kylmää seinää vasten. Painoin kasvoni polviani vasten. En itkenyt. En voi itkeä. En ole sellainen, joka itkee.

Säpsähdin oven kolahdusta vaikka olin tottunut siihen. Monia kertoja ollaan täällä istuttu.

Molemmat ovista aukesivat ja tuttu hahmo astui selliini sisään. Mies laski tarjottimen pienelle pöydälle ja lähti pois mitään sanomatta. Toisen oven tuo kerkesi sulkea kunnes avasi sen uudelleen.

"Sinulle on tulossa vieras" tuo sanoi ja sulki ovet jälkeensä.

Ketä hitto mua haluu tänne tulla kattoo? Mietin tarkkaan. Ei minulla ollut ketään vaihtoehtoja. Äitikin saattaisi tulla vasta sitten kun Jung-Hyun olisi päässyt sairaalasta.

Ovelle vartijan kanssa ilmestyi Taehyung. Poika päästettiin sisään ja vain kalteri ovi suljettiin.

"Mitä sä täällä teet? Ja mistö sait tietää et oon ees täällä?" kysymyksiä tulvi päässäni niin paljon kuin mahdollista.

"Tulin tietty kattomaan sua. Ja siitä miten tiesin tästä, ei tarvitse puhua. Kuulin muuten sun veljestä. Sen tilanne on kuulemma jo parempi"

Leveä hymy levisi kasvoilleni.

"miks sä mua tulit kattomaan?"

"Koska oot mun kaveri... Tai.. Niin" Taehyung sopersi ujosti hymyillen.

Hymyilin hennosti takaisin. Laskin käteni sängylle viereeni ja opastin Taehyungin istumaan siihen.

Parin päivän kuluttua

"pääset nyt pois" kuului hento ääni sellini ovelta.

Riemuitsin päässäni. Kuinka onnellinen olinkaan kun pääsin taas pois näiden samojen neljän seinän sisältä.

Heti ulos päästyäni juoksentelin pitkin katuja pomppien hieman ylös ja alas. Niin riemuissani olin.

Sitten törmäsin Hoseokiin. Kuinka noloa.

"anteeksi kamalasti" huokaisin pahoittelevasti minua vanhemmalle.

"Ei se mitään. Mistä sä noin innoissas tuut?" Hoseok kysyi. Tuo ei ollut tiennyt vankilareissustani.

"Ömm.... Suoraan sanottuna jos sanoo ku tuun vankilasta" haalea puna lehahti poskilleni. Minua nolotti aina puhua jos olin ollut vankilassa.

"Mitä sä siellä taas teit?" Hoseok naurahti kuivasti.

"Antaa olla. Mä haluun nyt vaan mennä kotiin nukkumaan" Tuhahdin ja tungin itseni pojan ohi. Sujautan käteni hupparin taskuihin.

Avasin asuintaloni oven. Äitini otti minut hymyillen vastaan. Sanoin meneväni suoraan nukkumaan.

.
tämmönen typerä täyteluku.
Seuraava alkaakin sitten ihan eri kohdasta joten älkää menkö sekaisin