What Is Life Really Like? 💫🕊️

68

*mennään ajassa taaksepäin*
(lukeminen omalla vastuulla)
-------------------------------
Pov' Kim Jungkook
-------------------------------

Makoilin olohuoneen sohvalla selaten puhelimeltani kuvia minusta ja Taehyungista. Eilinen oli ollut yksi elämäni upeimmista päivistä koskaan. En vieläkään voinut uskoa tämän kaiken olevan oikeasti todellista.

Hymyilin itsekseni koko ajan katsellessani erilaisia kuvia. Vanhoja, niiltä ajoilta kun tapasimme ja kaikkia muita elämämme varrelta. Uusimmat kuvat olivat eiliseltä.

Nousin hitaasti istumaan ja nappasin olohuoneen pöydällä olleen pillimehun. Repäisin pillin sen purkista irti, ja tökkäisin mehupurkkiin. Asetin ohuen muovipillin suulleni, ja join siitä. Join melkein heti koko mehun loppuun.

Hiljaa huokaisten jäin sohvalle istumaan. Sammutin puhelimeni näytön ja avasin television. Olin tällä hetkellä täysin yksin kotona. Taehyung oli lähtenyt kauppaan aikaisin aamusta.

Selasin läpi kaikkia kanavia etsien jotakin hyvää katsottavaa. Kävin kaiken läpi ainakin viiteen kertaan, kun mietin mitä oikein katsoisin. Mikään ei oikeastaan kiinnostanut, mutta silti minulla oli pakkomielle katsoa jotain.
Loppuen lopuksi päädyin vain johonkin tylsään perus elokuvaan.

Keskityin itse elokuvan katsomiseen aika vähän. Vähän väliä vilkuilin puhelimeltani kelloa, ja oliko Taehyungilta sattumoisin tullut viestiä. Ei mitään. Ollenkaan. Laskin kuitenkin aina vain puhelimeni takaisin sohvalle näyttö alaspäin, ja keksityn uudelleen elokuvaan. Eihän se edes ollut mikään kiinnostava. Loppuen lopuksi aika tylsistyttävä.

-------------

Elokuvan loputtua Sammutin television ja lähdin hakemaan keittiöstä jotakin pientä syötävää. Kävin kanavien lailla kaikki keittiön kaapit läpi. En löytänyt mitään sen erikoisempaa, joten tyydyin pöydän korissa olevaan omenaan. Samankaltainen valinta kuin elokuva. Tylsä ja perus valinta.

Astelin takaisin olohuoneeseen ja Istuin tömäyksellä sohvalle. Puraisin aluksi ison palasen omenasta, ja nappasin sitten taas puhelimeni takaisin käteeni. Ei vieläkään mitään viestiä tai muita ilmoituksia mistään. Tyydyin vain katsomaan jotain paljon mielenkiintoisempaa sarjaa Netflixistä.

Katsoin sitä muutaman jakson. Sitten kyllästyin jopa siihenkin. Olin jo hetki sitten saanut omenan syötyä.

Sammutin television heilutellessani jalkojani sohvan reunan yli. Tuijottelin samalla jalkojani tylsistyneenä. Toivoin vain Taehyungin tulevan mahdollisimman pian takaisin kotiin. Vaikkei tuo ollut kaukana, ikävöin silti. Vaikka tiesin tuon tulevan pian takaisin.

---------

Olin niin omissa ajatuksissani, että säikähdin oveen kohdistuvaa voimakasta koputusta. Melkein putosin sohvalta, kun säikähdin niin paljon.

Jätin puhelimeni sohvalle lepäämään, ja nousin ylös. Lähdin varovin askelin eteiseen, ovelle. Tiesin varmaksi ettei se voinut olla Taehyung. Tiesin että tuolla oli avaimet mukana, sillä niitä ei löytynyt eteisen avainnaulakosta. Eikä Taehyung koskaan koputtanut oveen noin isolla voimalla.

Nielaisin ensiksi syvään, kunnes vihdoin tartuin tärisevin käsin oven viileään metalli kahvaan. Avasin ensiksi oven lukon, ja painoin kahvan alas. Työnsin ulko-ovea hieman ulospäin, nähdäkseni ensinnäkin, ketä oven takana oli. Olisin voinut ajatella sen olevan myös Yoongi. Siltä sitä voimaa löytyi... Mutta ei. Se ei ollut ketään, kenet tunsin. Joku täysin ventovieras. Kyseinen henkilö oli pukeutunut täysin mustiin, enkä aluksi nähnyt tuon kasvoja.

Kauttaaltaan täristen työnsin oven kokonaan auki. Joku täysijärkinen olisi varmaan voinut vetää oven kiinni, mutta minä en tehnyt niin. Olin täydessä shokissa, enkä tosiaankaan tiennyt mikä oli järkevää ja mikä ei. En ajatellut selkeästi.

Peruutin muutaman askeleen kauemmas, sen tuntemattoman miehen astuessa peremmälle asunnon eteiseen. Tuijotin sitä koko ajan tiukalla katseella. En päästänyt mustapukuista miestä hetkeksikään pakoon katseeltani.

------------

Ainut asia mitä seuraavaksi tajusin, oli että istuin makuuhuoneen lattialla selkä vasten sängyn jalkopäätyä. Yritin riuhtoa itseni ylös, mutten onnistunut. Käteni oli sidottu toisiinsa kiinni selkäni taakse. Irvistin kivusta. Luovutin. Täysin. Jämähdin paikoilleni ja katsoin lamaantuneena ympärilleni. Pimeän huoneen nurkassa näin sen oudon miehen.

Yritin peruuttaa vielä lähemmäs sänkyä, jos se oli enää edes mahdollista.

"Mitä sä haluut musta!?" huusin täyttä kurkkua. Halusin tosiaan tietää.

"Shhh.. Jungkook, kaikki on hyvin. Ei mee kauaa, kun Taehyung tulee tänne ja yrittää pelastaa sut."

"Vittu päästä mut vapaaks! Sä oot yks saastanen hullu!" huusin edelleen niin lujaa kuin kykenin. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin alas.

"Oo nyt vaan ihan rauhassa. Mä en haluis joutua sitomaan sun suuta kiinni, ettet huuda"mies mutisi inhottavalla äänellä.

En pysynyt hiljaa. Huusin koko ajan vain kovempaa ja enemmän. Se ei päättynyt hyvin. Sain suuni eteen esteen, etten voinut puhua tai huutaa. Jos Taehyung tulisi kotiin nyt, en voisi huutaa apua.

Ei mennyt siitä hetkestä kauaakaan kun kuulin eteisen oven aukeavan normaalilla narisevalla tavalla. Puristin silmäni tiukasti kiinni toivoen ettei Taehyung löytäisi minua. Tai tavallaan toivoin tuon löytävän. Mutta siinäkin saattoi piillä omat riskinsä.

Puristin silmiäni yhä vain lujempaa kiinni, kuullessani Taehyungin huudot muualta talosta. Hän huusi nimeäni. Ja yritti kysyä missä olin. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Ainut ääni oli Taehyungin huuto. Aloin pikkuhiljaa kuulla tuon äänessä hädän tunnetta ja suurta pelkoa. Tunsin itsessänikin samanlaista pelkoa Taehyungin kanssa.

Pikkuhiljaa Taehyung alkoi lähestyä makkaria, jossa olin sidottuna kaikkialta. Jalkani, käteni ja nyt jopa suuni oli sidottuna kiinni. Yritin mumista hädässä jotain. En kuitenkaan onnistunut, ennen kuin sen miehen ase kohdistui suoraan minua kohti. Hiljenen sillä hetkellä.

Makuuhuoneen oven kahva painautui alas ja Taehyung paljastui sen takaa. Tuon silmiin syttyi heti suuri pelko ja viha. Sekä huolestuneisuus. Yritin taas tehdä jotain, kertoakseni kaiken Taehyungille.

"Jos liikut vielä vähän, tai yrität pelastaa Jungkookia, ei käy hyvin. Joten suosittelen pysymään kauempana" mies sanoi katsoen Taehyungia ja minua vuoronperään.

Pidin avoinna olevat silmäni tiukasti kiinni Taehyungissa. Silmäni punoittivat itkemisestä. En voinut lopettaa. Ei siitä tullut mitään, vaikka kuinka yritin. Itkuni ei vain loppunut. Ja kai se on tässä tilassa ihan ymmärrettävää.

Täysin shokissa siirsin katseeni siihen edelleen tuntemattomaan mieheen. Tuo osoitti minua vieläkin tiukasti aseellaan.

En tiedä mitä sitten tapahtui. Mutta Taehyung asteli nopeasti vierelleni, nappasi kädestäni kiinni ja auttoi ylös. Lähdin raahautumaan vanhemman perässä huoneen ovelle. Pakoretki päättyi kuitenkin siihen. Se outo mustapukuinen asemies kääntyi ympäri ja osoitti aseen takaisin minuun. Yritin Taehyungin johdolla päästä pakoon, mutta ennen kuin ehdimme tehdä sitä, ase laukesi ja osui suoraan minua kohti. Rintaan. Sydämeen.

Valahdin veltoksi lattialle Taehyungin käsivarsille. Näköni sumeni täysin, enkä enää kuullut kunnolla selvästi mitään. Tiesin mihin tämä johtaisi. En näkisi päivän valoa enää koskaan. En näkisi enää Taehyungin täydellisiä kasvoja, enkä kuulisi enää tuon rauhallista ääntä.

Mustapukuinen mies juoksi huoneesta pois meidän ohi. Jäimme siihen kahden.

Sitten kaikki sumeni lopullisesti. Hetken sen jälkeen kuulin vielä Taehyungin hysteerisen itkun ja kahden jonkun muun äänet. En tunnistanut niitä enää. En tunnistanut enää mitään.

Elämäni loppui siihen. Liian nuorena.
Liian paljon kokematta.
Päivä omien häiden jälkeen.

Hyvästi Taehyung. Elämäni valo, tärkein asia koskaan. Ethän ikinä unohda...

"Ethän ikinä unohda..."