Kauhutarinoita:3

Emme Ole Ihmisiä

" Minä lähden pyöräilemään. Otan Frentuksen mukaan." Sanoin äidille laittaessa samalla takkia päälle. Frentus, pieni Jackrusselin terrierini, heilutti häntää ja pyöri jaloissani. Otin sen hihnan ja kiinnitin sen valjaisiin. Se haukahti vaativasti ja astelin ulos syksyiseen viileään ilmaan. Lehdet olivat miltei tippuneet jo kaikista puista ja öisin oli pakkasta. Eräs lähellä asuva naapurimme, (yleensä kiukkuinen ja ilkeä..hän vihaa koiria) oli ehdottanut minulle reittiä joka vei kukkulalle. Se oli lähellä, joten ajattelin että se voisi olla mukava reitti.

Nousin pyöräni selkään ja Frentus veti jo. Polkaisin vauhtia ja lähdin ajamaan. Frentus juoksi reippaasti vierellä. " Pikku virta pallero..." Naurahdin ja se nosti katseensa minuun. Tulimme risteykseen ja käännyin oikealle. Siellä päin oli myös hautuumaa, mutta nyt kääntyisimme toisenkin kerran vasemmalle..emmekä jatkaisi eteenpäin kohti hautuumaata. Ajoin junaradan ylitse ja käännyin metsä tielle joka kääntyi vasemmalle. En ollut koskaan edes huomannut tietä, sillä se oli hyvin metsittynyt. Pysähdyin ja loikkasin pois pyörän päältä. Frentus nuuski ja juoksenteli pyörän vieressä. Pissasi..jatkoi taas kävelyä mukanani. Jouduin kumartumaan sillä oksia oli niin paljon. " Saamarin ukko...huijasi minua.." Kirosin äänen, kunnes tajusin että olin tullut ihan hienolle tielle. Takana oli vain kamala pusikko, mistä olin äsken kaivautunut läpi. Ukko oli puhunut totta. Tällä tiellä ei varmaan kulkenut kovin moni. Eihän tätä edes huomaisi, jos joku ei olisi kertonut. Kohautin olkiani ja nousin pyörän selkään.

Metsä ympärillä oli kaunis. Linnut lauloivat oksistoissa ja taivaalla lipui kauniita valkeita pilviä. Oli kuitenkin jo alkanut tulla ilta ja aurinko oli laskemassa. Mutta kyllä valoa vielä riittäisi. Sitä paitsi olin muutenkin joka päivä käynyt tähän aikaan pyöräilemässä...joten tässä ei ollut mitään erilaista. Paitsi uusi reitti. Tie mutkitteli ja Frentus juoksi hyvin. Sitä ei väsyttänyt, olihan sillä energiaa. Ajatukseni pyörivät koulussa ja ystävissä. Minun paras ystäväni oli kipeänä ja toinen ystäväni oli eri koulussa. Olin 15.vuotta. Kävin ammattikoulua. Se oli erilaista. Ja mukavaa. Ajatukseni katkesivat, Frentus halusi kävellä hetken. Hyppäsin pois pyörän päältä ja kävelin. Venyttelin jalkojani ja katselin metsää. Frentus pissasi ja kakkasi ja sitten jatkoimme.

Tulimme aukealle alueelle. Tai...toisella puolella oli kangas metsää, ja toisella oli hiekka vuoret. Kaksi aika isoa hiekka kumpua kohosi oikealla. Katselin niitä ja ajatukseni eksyivät taas muualle. Yhtäkkiä Frentus näki metsässä jotain ja se alkoi vetää. Ja minä tietysti ajatuksissani päästin vahingossa irti hihnasta. Koira juoksi jo kaukana kun aloin huudella sen perään. " Frentus!!!" Aloin polkea kovaa, välillä huutaen Frentusta.

En ole edes varma kuinka kauan ajoin. Oli tullut hyvin hämärää. Onneksi minulla oli pyörässä lamppu. Sytytin sen ja kävelin eteenpäin väsyneenä. Viimein koirani ryntäsi luokseni. " Frentus..." Silitin sitä. Yhtäkkiä huomasin että joku piteli kiinni hihnasta. Nostin katseeni nopeasti ja mikä silmäni kohtasivatkaan. Se oli ihmistä muistuttava olento. " Koira..." Se murahti minulle. " Koira!!" Se alkoi huutaa ja kuola lensi sen suusta. Nappasin Frentuksen hihnan sen ruttuisesta kädestä. Käänsin pyöräni nopeasti, mutta pyöräni valot kohtasivat lisää noita kummastuksia. Kirkaisin, sillä yksi kurotti minua pitkillä sormillaan. Nousin pyöräni päälle ja kiljuin kovaan ääneen. " Pois altaaa!!!!" Kummajaiset örisivät ja rääkyivät. Valoni ei kantamut pitkälle, mutta näin tien. Se oli tärkeintä.

Pimeys oli nyt yllämme. En kuullut mitään, olin vain kauhuissani. Ne kädet...ygh! Pitkät kapeat luisevat sormet...ja sen toisen sormet olivat olleet pahkuraiset. Yhdellä oli ollut silmät aivan kuopalla. Ja toisella ei silmiä ollutkaan. Hyi! Mitä ne olivat olleet? Frentukselle ne eivät olleet kuitenkaan mitään tehneet. Hyvä niin. Ja minäkin pääsin pakoon.

Minua pelotti. Kotiin oli vielä paljon matkaa. Yhtäkkiä nuoli lävisti renkaani. Aloin huojua pyörällä ja yhtäkkiä tunsin maan. Nousin nopeasti ylös. Pyöräni eturengas oli rikki. " Voi vittu!" Paniikki kasvoi, olimme hiekka kukkuloiden kohdalla. Nappasin lamppuni. Ja tajusin että siinä on kirkkauden säätö nappi. Osoitin sen kukkuloille ja näin kiiluvia silmiä joka puolella. Ne alkoivat öristä ja huutaa. Huitoa...ja ne lähtivät kaikki kohti...minua ja Frentusta.

Ryntäsin juoksuun. Ihan sama pyörällä. Sillä ei voinut enää ajaa. En tiedä mitä tyypit halusivat...luultavasti..nielaisin...minut.
Pelko kasvoi. Jalkani olivat kipeät ja hapoilla. Valo langetti heiluvia varjoja joka puolelle, kun se heilui kädessäni. Metsä näytti nyt vain kuolemalta. Kuolema ympäröi minut. " Apua!!!" Huudahdin ilmaan hengästyneenä. Kylkeäni alkoi pistää...mutta minun oli juostava. Oli pakko. Ne hahmot eivät...taatusti halua hyvää...
Yhtäkkiä kuulin äänen korvani juuresta. " Koiraa....hehhehh" se örisi. Pysähdyin niille sijoilleni. Olin shokissa. Käännyin ja osoitin lampulla eteeni. Mulko silmät hohtivat miltei punaisina ja valkea terävä hammasrivi kiilui ällöttävästi. Kiljaisin, ja kaikki pimeni.

Tunsin kovan kivun. " Auggh..." Ynähdin ja avasin varoen silmäni. Edessäni oli silmätön hahmo. Sen pitkät hiukset kutittivat kasvojani. " Mitä...?" En käsittänyt mitä oli tapahtumassa. " Koiraa...koiraa..." Hahmo nauroi rohisevalla äänellä. Mulkosilmäinen hyppi riemuissaan jalkojeni luona. " Mitä helvettiä..?" Mieleni alkoi selvetä. Olin jossain..? Huoneessa. Valaistus oli hämärä ja haistoin veren. Kaikki kummajaiset käänsivät katseensa minuun. " Koira!! Koira!!" Mulkosilmä loikki innoissaan jalkopäässäni. Huone oli täynnä hirvityksiä. " Mitä te olette?" Kysyin, sillä kirkuminen ei taatusti enää hyödyttänyt.
Yksi tuli aivan viereeni. " Me...ei olla ihmisiä." Se kuiskasi ja alkoi nauraa. Yhtäkkiä kuulin kovaa meteliä. " Ei kai me koijaa vielä syyvä?" Yksi kummajaisista kysyi hölmistyneenä. Kun pitkäkoipinen hahmo asteli huoneeseen. " Kyllä se tarpeeksi kypsä on..antakaa ku Frestrel hoitaapi loput. Saatte te idijootitki ruokkaa." Hahmo naurahti ja pyyhki räkää nenästään. Tuijotin "heitä" hämmentyneenä. " Te..te..syötte minut?" Pitkäkoipi nyökkäsi. " Jetsulleen. Eihän hyvää lihaa voi jättää mätänemään? Tyhymäkö sä oot..." Kaikki kummajaiset alkoivat nauraa. Sitten tunsin sahan. Se porautui kallooni ja mursi sen. Aloin kirkua. Hahmot pyörivät silmissäni. Käkättivät ilkeästi. " Mää syön sun aivoi..kato." Yksi tuli kasvojeni eteen ja näytti harmaata limaista kokkaretta käsissään. En ymmärtänyt mitä tämä oli. Oli kuin olisin katsonut sairasta elokuvaa. Yksi heistä..luusormi loikkasi päälleni ja alkoi syödä jalkaani. Kiljuin, mutten enää kuullut sitä. Itkin, mutten enää tuntenut sitä. Ja lopulta en enää nähnytkään.

Wilkinsinien perheen tytär on kadonnut. Nuori Amanda lähti lauantaina pyöräilemään metsään myöhään iltapäivästä. Hän katosi jälkiä jättämättä. Ainoastaan hänen koiransa Frentus palasi kotiin. Likaisena ja väsyneenä. Kukaan ei ole nähnyt merkkejä, että Amanda olisi siepattu. Poliisit tutkivat yhä tapausta.

No juu...se oli sellane. Jotenki tuntuu et nyt nää tarinat on nii tylsii. No..kummiski nyt kirjotin tän.