Kauhutarinoita:3

Kuoleman Varjot Osa 4

Minä ja Jean olimme ystävystyneet.
Hän oli todella mukava.
Hän kävi meillä usein ja katselimme elokuvia ja juttelimme typeriä.
Seikkailimme lähi tienoon metsissä ja kävimme kirjastossa.

Olimme juurikin kirjastossa.
Oli viikonloppu.
Olin alkanut tutustua koulussa tyttöihin. Olin saanut hyviä ystäviä.
Mutta Jean ei vaikuttanut iloiselta. Hän väitti että nuo kivat tytöt pettävät minut ja juoruavat salaisuuteni muille.

"Hei voidaanko käydä historia osastolla. Olisi kiva tietää onko tässä kaupungissa yhtään kummitustaloa." Hihitin.
Jean pysähtyi ja katsoi minuun.
Olin häntä lyhyempi ja hän katsoi minua aina alaspäin. Ja minä ylös häntä.
"Ei... lähdetään jo."
Hän tarttui käteeni ja veti minut ulos.

"Mitä hittoa!" Kivahdin ulkona ja yritin repiä käteni irti.
"Et halua tietää mitään tämän kaupungin historiasta. Mä vannon, oon tutkinu kaiken ja vakavin rikos mikä tääl on ikinä tehty...oli ku pikkupoika varasti karkin kaupasta. Yhden ainoan karkin. Joten anna olla! Haaskaat vaan aikaas!"
Hän tuijotti minua vihaisesti.
Pelkäsi.
Täytyy todellakin myöntää että pelkäsin häntä välillä.

Olin vaitonainen koko loppu päivän ja sunnuntain.
En mennyt Jeanille.
En halunnut.
Hän oli ollut hyvin epäkohtelias.

Koulussa olin tyttöjen seurassa.
"Hei tota...tiedättekste onks tääl kummitus taloi..?"
Tytöt kääntyivät minuun.
"Jean sanoo ettei tääl oo..."
He kaikki vilkuilivat toisiaan.
"Tarkotatko....Jeanticusta?"
Nyökkäsin.
"Voi tyttö rukka. Ei tääl oo kummitustaloja. Jeanticus on niin oikeessa." He taputtivat selkääni ja mutristivat suutaan. Sitten he purskahtivat kaikki nauruun.
"Okei...?"

Ruokatunnilla yritin seurata heitä. Mutta he välttelivät minua.
"Hei odottakaa!"
He pysähtyivät ja kaikki ruokasalissa tuijottivat meitä.
"Mee istuu sen sun Jeanis viereen."
"Mut te ootte mun ystäviä myös." Sanoin ja etsin Jeania katseellani.
"No me ei olla sentään niin kuolleita. Mut ei me myöskään haluta hengata sekopään kanssa, joten ala kalppia." He kääntyivät ja lähtivät.
Jäin yksin tuijottamaan.
En nähnyt Jeania, olin yksin ja hämmentynyt.

Jean istui portailla.
Juoksin hänen luokseen äreänä.
"Mitä hittoa!"
Hän nousi.
"Odotin ennemmin, "olis pitäny uskoo sua!"" Hän virnisti.
"Hitot mä siitä et olit oikees. Mut ne puhu paskaa susta."
Jean pyöräytti silmiään.
"Niin...oliko jotain uutta? Sitähän mä varotin."
Poika raivostutti minua sillä hetkellä liikaa.
"Okei. Mä meen nyt kotiin miettii asioit ja tuun sit sun luo... okei?"
Jean nyökkäsi. "Käy mulle..."

Kotona kävelin edes takaisin huonetta pitkin.
Kuulin kun äiti tuli kotiin.
Isä oli yhä töissä.
Kävelin alas.
"Hei kulta..."
"Hei..." Murahdin.
"Löysin muuten sinulle uuden tutkimus kohteen. Ehkä siellä kummittelee?"
Katsoin äitiä hiukan kiinnostuneempana.
"Tässä jonkin matkan päässä paloi talo noin 4 vuotta sitten. Palossa kuoli kaksi ihmistä. Talosta on jäljellä yhä aika paljon. Voisit mennä tutkimaan." Hän vinkkasi silmää.
"Okei...mut en nyt. Meen Jeanille." Lähdin ovet paukkuen.