Kauhutarinoita:3

Dr. Gillespie Osa 5

Oli kylmä.
Hyvin kylmä.
Tärisin. En jaksanut avata silmiäni ihan heti, joten pidin ne kiinni.
Tunsin olevani jollakin kovalla. Kuin pöydällä.
Henkäisin syvään ja avasin silmäni varovasti.
En nähnyt mitään. Kaikkialla oli pimeää.
"Missä olen?" Nostin päätäni, mutta se kolahti välittömästi.
"Ai!"
Silloin tajusin, olin ruumishuoneella.
"Omg!" Potkaisin jaloillani ja luukku aukesi.

Kun olin päässyt ulos....seisoin käytävällä ja mietin. Mitä oli tapahtunut.
En kuitenkaan muistanut mitään.
"Äh...." Voihkaisin. Päätäni särki ja muisti oli huono.
En tiennyt mistä oli kyse. Ylläni oli sairaalakaapu, niitä vanhoja mitkä oli jätetty varastoon.
Lähdin hitaasti kävelemään kohti kellarin aulaa.
Siitä pääsisi ylös.
Portaiden vieressä olevassa pylväässä oli lappu.
"Tule leikkuriin."
Leikkuri tarkoitti leikkaussalia. Otin lapun ja rypistin sen kasaan nyrkissäni.
Juoksin portaat ylös.

Leikkurin ovi oli auki. Käytävillä ei ollut valoja. Vain leikkaussaleista tulvi pieni valon lähde.
Kuulin outoa muminaa.
"Huhuu?" Huhuilin ja kävelin leikkaussalin ovelle.
Silmäni suurenivat ja meinasin pyörtyä.
Äiti oli pöydällä. Hänet oli sidottu ja suun eteen oli laitettu teippi.
Hän itki. Stan oli laittamassa käsineitä. Ja hän kääntyi.
"Illan päävieras päätti viimein ilmaantua paikalle." Hän virnisti.
Äiti itki ja yritti ilmeisesti huutaa jotain.
Astuin saliin.
"Stan....ole kiltti. Älä satuta äitiä."
Stan katsoi minuun.
"Voi....pelottaako sinua että äitiin sattuu? Hyvä!!! Häneen tulee sattumaan." Hän huusi vihaisena ja hän löi minua.
Kaaduin lattialle.
Äitini huusi. Suljin korvani.
Stan otti esiin sahan.

En päässyt ylös sillä jalkojani heikotti.
Suljin silmäni ja itkin.
Stan alkoi sahata äitini jalkoja.
Äiti huusi korvia riittävästi.
Silloin päähäni tuli ajatus. Voisin juosta hakemaan puhelimen ja soittaa apua. Äiti pelastuisi!

Nousin lattialta ja ryntäsin ulos salista. Olin hämmästynyt miksei Stan lähtenyt perääni, mutta annoin asian olla.
Juoksin alas.

Puhelimeni täytyi olla huoneessani. Etsin.
Sängyn alta. Lipastosta. Pöydältä.
Vaatteiden seasta.
Sitä ei löytynyt.
"Voi....hmph....juoksen ulos...minun on ehdittävä!" Itkin hädissäni ja juoksin ulkooville.
Yritin työntää niitä. Mutta ne eivät auenneet.
"Ei....hän on lukinnut ne....voi...."
Äidin huudot kaikuivat käytävillä. Hän oli ottanut kaiketi teipin pois.
Lyhistyin lattialle. Itkin.
En ollut koskaan kuvitellut mitään näin kamalaa.
Enkä voinut tehdä mitään.
Stan oli liian vahva.
Ja minä vain heikko.

Huudot lakkasivat 20 pitkän minuutin jälkeen. Kuin seinään.
Nostin pääni.
"Jos äiti ei selvinnyt, niin minun on pakko." Nousin nopeasti ylös.
Tästä tulisi piiloleikki. Stanin kanssa.

Kävelin 2 kerroksen käytävällä. En tiennyt missä Stan oli. Luultavasti vielä leikkurissa.
Ymmärsin että taistelin nyt elämästäni. Tämä ei ollut leikkiä. Vaikka Stan sen ehkä otti niin.
Minua pelotti. Missä se vereen tahriutunut valkotakkinen lääkäri vaanisi minua.

Menin akuutille ja mietin hyvää piilopaikkaa. Olin aiemmin ala kerrassa miettinyt ikkunasta karkaamista, mutta ikkunat oli vahvistettu ja kestivät miltei mitä vain. Olihan tämä mielisairaitten sairaala.

Yhtäkkiä kuulin askelia. Me kuuluivat portaista joista olin juuri tullut. Lasiovet olivat välissämme. Ne oli peitetty kuitenkin, joten hän ei välittömästi näkisi minua.
Syöksähdin käytävälle ja juoksin niin nopeaa kuin kykenin kuitenkaan päästämättä ääntä. Ovi naksahti auki juuri kun pääsin piiloon siivouskomeroon. Hengitykseni oli kiivas ja sydämeni laukkasi rinnassani. Kohta se ei enää takuulla pumppaisi, jos en saisi hengitystäni tasaantumaan. Pidätin hengitystä ja yritin tasata sen. Mutta jännitys piti sen kiivaana. Askeleita. Ne välillä hidastuivat. Kuului oven avauksesta kuuluva naksahdus, kaukaisia askelia kun hän tutki huoneen. Ja sitten ovi tömäytettiin kiinni.
Itkin. Pidin käsiä suuni edessä etten vinkuisi.
Tajusin, että jos hän tutkii joka ikisen huoneen, hän tutkisi myös siivouskomeron. Minun täytyi puolustautua jotenkin. Nappasin harjan siivouskärryistä ja odotin. Pidätin itkua ja jännitin.

Tuli hiljaisuus. Ei mitään merkkiä missä herra lääkäri mahtoi olla. Lähtikö hän?
Ei. Takuulla ei. Se päättäväisyys hänen silmissään. Hän saattaisi tämän loppuun.
Tutisin ja kyyneleet valuivat poskiltani lattialle.
Yhtäkkiä kahva laskeutui. Ovi naksahti auki.
Se oli ravollaan. Mutta se ei auennut.

Odotin. Odotin. Odotin. Huomasin että valot olivat sammuneet. Vain punaiset hätä valot olivat päällä. Ne olivat myrskyjen ja muun varalle.
Puristin harjan vartta ja työnsin oven hellästi auki. Se narisi.
Käytävä oli tyhjä. Astuin varoen ulos ja katselin ympärilleni. Joka suuntaan.
Ei ketään.

...........Ei ketään. Koko käytävä oli tyhjä.

Kuului rasahdus, tunsin iskun. Suljin silmäni ja tunsin lattian.

Avasin silmäni. Olin käytävässä. Punaiset valot olivat hämärät. Minua kuljetettiin sairaalasängyssä.
"Mitä tapahtuu...?" Yritin nostaa pääni, mutta otsani päältä meni side joka esti sen.
Katsoin jalkoihini ja Stan työnsi sänkyä.
"Älä huoli. Tämä on vain leikkiä.....minulle." hän virnisti.
"Eii!! Päästä minut!!! Apuaaa!!!" Aloin kiljua niin kovaa kuin kykenin. Ääneni meni käheäksi. Itkin ja huusin. Kehoni oli väsynyt taisteluun, mutta minun täytyi yrittää.
Yritin liikkua, mutta jalkanikin olivat sidotut.

Hän työnsi minut hissiin. Siihen vanhaan, pelottavaan hissiin.
Hän hymyili ja silitti jalkaani. "Sinusta tulee upea."
"Älä koske muhun..." Itkin.
Hän ei välittänyt, ja se sattui.

Tulimme takaisin leikkauspuolelle.
"Älä turhaa yritä päästä irti. Olen taitava kiinnittämään potilaat niin etteivät he pääse irti vaikka olisivat Houdineja." Hän hymyili vilpittömästi.
Hän työnsi minut leikkaussaliin ja sitten hän käveli pois.
Kun hän palasi, hänellä oli käsissään hengitysmaski.
"Olehan nyt kiltti tyttö."
"Ei!!!"
Hän asetti maskin kasvoilleni ja minua alkoi väsyttää.
Näin katon punaisen valon ja suljin silmäni.

Avasin silmäni. En tuntenut mitään. En haistanut mitään. En kuullut mitään.
Olin lattialla. Minua kiskottiin. Olo oli hyvin väsynyt.
Hädin tuskin pysyin enää järjissäni.
Katsoin ylös. Joku mies raahasi minua. Stan? Oliko se hänen nimensä?
Katsoin alas. Äitini yläruumis oli kiinnitetty minuun. Hänen silmänsä oli kaiverrettu ulos, silmien paikoille oli leikattu niin että pelkät silmäaukot näkyivät. Mustina. Hänen huulensa oli leikattu pois. Hampaat näkyivät. Pää oli ajeltu kaljuksi.
Onko tuo muka sittenkään minun äitini? Mietin hitaasti mielessäni.
Tuntui kuin aivot eivät toimisi kunnolla.
Minua huvitti. Jostain syystä. Hymyilin ja katsoin Staniin. Hän yhä veti minua.

Sitten hän pysähtyi.
Hän puhui jotain. Sitten hän hymyili ja nosti minut.
Hän nosti minut ja jäin roikkumaan. Edessämme oli iso peili.
Näköni huononi. Mutta näin että niskaani oli työntynyt koukku joka piti minut ilmassa.
Hymyilin ja suustani alkoi valua verta kuin putouksena.
Äitini tunnistamaton yläruumis venyi liitoksistaan. Meidät oli laitettu yhteen tikeillä. Isoilla sellaisilla. Ihoni repeili.
Vatsastani ryöppysi verta lattialle. Äitiä pitkin. Äidin silmät vuosivat verta. Ja suu.
Hymyilin yhä. Vaikka kasvoni alkoivat sinertää ja en enää nähnyt mitään.

:)

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Viimeinkin sain sen päätökseen. Ei ollut niin hyvä pikku sarja kuin mitä odotin, mutta toivottavasti edes joku piti. :) Keep smiling.