Kauhutarinoita:3

Kuoleman Varjot Osa 5

Sinä sunnuntaina olin kirjastossa pitkään.
Jean oli kanssani.
Etsin kirjoja.
Jean ei pitänyt ajatuksesta että tutkin kaupungin historiaa.
Hän repi kirjan käsistäni agressiivisesti.

"Mitä helvettiä!" Huusin enkä edes tajunnut ennen kuin kirjastonhoitaja saapui paikalle ja pyysi meitä poistumaan.

Jean oli vaivautunut.
Hän heilui eikä keskittynyt kun yritin tivata häneltä mikä hänellä oli.
"En vaan halua että saat selville mitään typerää..."
Katsoin häntä äreänä.
"Kuten mitä?"
Hän ei vastannut.
Hän kääntyi. Veti hupun (minun hupparini) päähänsä ja lähti.

"Okei! Mee sitten! Mul on parempaakin tekemistä!"
Juoksin pois.
Kauas hänestä.
Hän oli ihana ystävä ja oikein mukava, mutta minua ärsytti se että hän valehteli minulle.

Olin kotona. Ei minulla oikeasti tekemistä ollut.
Istuin vain sängyllä ja mietin. Mietin Jeania.
Hänellä oli pakko olla hyvä syy käytökselleen.

"Menen tutkimaan sen talon mistä puhuit."
Vedin takin ylleni ja käärin huivin kaulaani.
"Se ei ole kaukana. Muistathan?" Äiti sanoi ja hymyili.
Nyökkäsin ja poistuin kylmään syys tuuleen.

Astelin tietä pitkin. Kohti paikkaa josta äiti oli puhunut.
Käännyin metsittyneelle tielle.
Oksat raapivat kasvojani kun astelin pois ryteiköstä.

Peltoja. Nekin ihan villiintyneet.
Hiiltyneet talon rauniot.

Yhtäkkiä aurinko häikäisi silmiini.
Kävelin eteenpäin.
Pilvet menivät auringon eteen ja näin kunnolla.
Mutta mihin olinkaan päätynyt.
Olin Jeanin kodilla.

Jean seisoi kuistilla.
"Mitä helvettiä sä täällä teet...?" Hän kysyi.

Kävelin hänen luokseen.
"En ymmärrä. Luulin että olin menossa poltetulle talolle...äiti kertoi siitä minulle."
Jean tuijotti minua kuin olisin puhunut sekavia.
"Oot ihan hullu. Just niinku kaikki väittää." Hän pudisti päätään ja virnuili.
"Mitä? Sä siis luulet et oon hullu?" Peräännyin hitaasti.

Jean nousi seisomaan.
"No senhän näkee kilometrien päästä. Oot ihan kajahtanut. Pitäiskö sun puhua sun vanhemmille et saisit apua." Jean vaikutti olevansa tosissaan.
Kyyneleet alkoivat kasaantua silmiini.
"Jean mitä helvettiä. Eiks me olla ystäviä?"
Jean pudisti päätään.
"Miks hitossa oltais! Ei kukaan oo kuolleiden ystävä!" Hän huusi ja uskon että näin kyyneleet hänen silmissään.

Yhtäkkiä talo oli poissa.
Pellot olivat taas villiintyneet.
Piha oli sotkuinen. Tie metsittynyt.
Oli pimeää.
Talon lahot mustat seinät olivat yhä pystyssä, mutta palaneet.
Itkin.
Tuuli ulvoi talon seinissä.
Minua pelotti.
Juoksin.
Juoksin läpi metsän.
Jean...
Kotiin.

Avasin silmäni.
Istuin pimeässä.
Tuuli jyrisi katto parruissa.
"Äiti...isä? Missä olen?!"
Yhtäkkiä tunsin kädet ympärilläni.
"Ei hätää. Olet turvassa..." Jean kuiskaa korvaani ja sulkee silmäni.
Tunnen hänen kylmän kehonsa allani ja nukahdan.

"Kulta...? Oletko kunnossa?"
Avasin silmäni ja näen äitini edessäni.
"Nukuit koko yön täällä, ladon vintillä." Äiti hymyili.
"Oih...olen kunnossa."
Nousin istumaan ja vedin hiuksia suustani. Olin imeskellyt niitä unissani.
Hupparini oli käsissäni.
"Jean....mihin hän meni?"
Äiti katsoi minua hämmentyneenä.
"Kuka Jean?"

"Kuka Jean...? Miten niin?"
Makasin sängyllä ja kuuntelin musiikkia.
Äidin kysymys pyöri mielessäni.
Jean...ystäväni. Ensimmäinen ystäväni joka kävi meillä.
Olin ihastunut häneen.
Pidin hänestä.
Mutta hänellä oli ongelmia.

"Minun on käytävä Jeanin luona!" Nousin sängyltä. En kestänyt enää sekuntiakaan sisällä murehtimassa.

Kävelin polulle ladon taakse.
Polku oli huonossa kunnossa.
Se oli ryteikköä. Vain ketut olivat kulkeneet siitä.
Mutta...
Kun saavuin Jeanin kodille.
Sama lohduton näky kohtasi minut.
Pellot. Villiintyneet. Täynnä upeita villikukkia.
Talo, hiiltynyt. Hädin tuskin pysyi pystyssä.
Tie jota ei melkein enää edes ollut.

Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni.
Mutta tiesin kuka se oli.
"Minä kerron...tai siis näytän sinulle kaiken. Minun on pakko. Rakastan sinua. Ja on väärin valehdella."
Käännyin ja hän seisoi edessäni. Hänen vihreät silmänsä huokuivat varmuutta ja turvaa. Hän ei hymyillyt. Hänen poskilleen valui kyyneliä. Hän itki.
"Oletko elossa...? Olenko minä elossa...?"
Hän laittoi sormen huulilleni.
"Hyss...onko sillä oikeasti väliä? Elossa tai kuolleena, olemme aina kuitenkin samanlaisia. Emme muutu. Kuuntele ja katso nyt tarkkaan. Näet asiat minun silmilläni."

Kaikki pimeni.
Mutta sitten.
Aloin nähdä....

Jatkuu...