Kauhutarinoita:3

Piiloleikki

"Mä alotan nyt!" Maria huusi pienen talon pihalta.
Muut lapset lähtivät loittonemaan kauas talosta.
Mike juoksi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän rakasti piiloleikkiä. Siinä sai kunnolla jännitystä. Hän näki että Martha loikkasi piiloon naapurin sedän kasvimaalle ja Sarah kiipesi puuhun joka oli pellon reunalla. Hän itse päätti mennä vielä kauemmas. Olivat he rajat sopineet, mutta ne ylsivät pitkälle.
Haastetta, oli Maria sanonut.
Mike jatkoi juoksemista, kunnes jalat eivät enää jaksaneet ja henkikin rohisi. Hän jatkoi matkaa kävellen. Oli lämmin kesä päivä. Kello oli jo lähempänä ilta seitsemää. Mike sai olla ulkona yhdeksään asti. Äiti oli sanonut että hän oli jo tarpeeksi vanha. Ja Mike oli ollut hyvin ylpeä siitä. Yhdeksään asti ulkona oleminen oli harvinaista herkkua hänelle, 9 vuotiaalle pojalla. Eihän ollut saanut kertaakaan kotiarestia, sillä hän noudatti kotiin tuloaikoja erityisen hyvin.
Mikea väsytti. Hän oli tarponut jo taatusti pitkälle. Hän pysähtyi hetkeksi lepäämään. Ei kuullut linnun laulua. Kuuli vain kuinka lempeä tuuli suhisi puissa. Hän huokaisi tarmokkaasti ja jatkoi matkaa.
Hän ei tuntenut aluetta, mutta ajatteli sen johtuvan vain siitä ettei ollut ehtinyt käydä tutustumassa siihen. Tuskin siitä olisi pitkä matka kotiin, hän ajatteli..sillä hän saattoi kuulla kuinka Maria huuteli yhä numeroita.
Mike jatkoi kävelyä, kunnes puiden takaa astui näkyviin talo. Se näytti vanhalta, mutta ei pelottavalta vaikka se olikin keskellä metsää.
Piha oli kuin viidakko, mutta Mikea se ei haitannut. Kun hän kuuli Marian huutavan " piilossa tai ei täältä tullaan!" Hän ryntäsi paniikissa suoraan pihalla seisovaan vajaan. Ovi narahti äänekkäästi, mutta hän ei välittänyt. Ovi pamahti kiinni, ja koska Mike katsoi vain taakseen, hän ei huomannut edestä alas lähteviä portaita vaan hän kaatui suoraa päätä.
Hän kieri alas portaita pimeyteen.
Hän oli tokkurassa kun hän tuli tajuihinsa. Hän ei nähnyt mitään. Ei edes portaikkoa mistä oli pudonnut. Hän nousi ylös haparoiden tukea. Hän sai kiinni seinästä. Päästyään hatarasti jaloilleen, hän alkoi haparoida itseään eteenpäin.
Seiniä..joka puolella. Hän ajatteli ja voivotteli mielessään kömpelyyttään.
Yhtäkkiä jokin kosketti häntä. Hän pelästyi hiukan, mutta sitten hän alkoi tuntea lisää kosketuksia. Hän tarrasi kiinni kättään koskettaneesta asiasta ja älähti äänekkäästi kun tunsi epämiellyttävän pinnan.
Kuin ihoa. Hän haparoi uudelleen kohti asiaa..ja kosketteli sitä inhosta huolimatta.
Hän järkyttyi. Se oli käsi. Hän kosketteli ympärilleen ja tajusi että käsiä oli joka puolella, mutta hän ei ollut varma pitäisikö olla onnellinen vai kauhuissaan..kädet olivat elottoman kylmiä.
Häntä alkoi pelottaa ja hän lähti haparoimaan tietä pois tuosta kammottavasta paikasta. Kunnes kuului narahdus. Hän alkoi nähdä sillä jostain kaukaa kajasti valoa.
"Apua!!" Hän huusi ja lähti juoksemaan kohti valoa välittämättä käsistä joita roikkui lautojen välistä.
Hän pääsi valon lähteelle, se tuli portaiden yläpäästä.
Hän tuijotti hahmoa joka seisoi ovella. Hän tajusi että oli alkanut tulla ilta, sillä auringon viimeiset säteet loivat kamalia varjoja hänen päälleen. "Auttaisitko?" Mike kysyi ääni jo hiukan väristen.
Hahmo lähti kävelemään portaita alas. Mutta ovi ehti sulkeutua ennen kuin Mike ehti nähdä hyypän kasvot. Hän tunsi otteen kädestään. Se lähti raahaamaan häntä pitkin käytävää josta käsiä pursusi lautojen välistä.
Hyyppä avasi oven käytävältä, työnsi Miken sinne ja tuli itse perässä. Silloin Mike alkoi nähdä. Sillä hahmo sytytti lyhdyn ja laittoi sen roikkumaan seinälle.
Mike tuijotti hahmoa. Hahmon kasvoja hän ei yhäkään erottanut.
Hahmo työnsi hänen kätensä rauta aukkoihin ja sitten hän kiinnitti ne. Mike yritti päästä irti, mutta se oli mahdotonta. Raudat puristivat käsivartta.
Sitten hän tajusi katsella ympärilleen. Hänen vieressään...oli kädet. Kiinni raudoissa. Kun hän seurasi mihin luinen käsivarsi johti..hän miltei oksensi. Hänen vieressään roikkui ruumis. Kalvahtanut iho roikkui enää luiden varassa. Pääkallon erotti nahan alta. Ainoat jotka olivat vielä normaalit, olivat kädet jotka olivat kyynärtaipeesta asti ulkona. Hahmo jätti valon palamaan ja lähti. Sulki oven. Kuului kuinka hän lukitsi huoneen oven ja sitten kuului kuinka raskaat askeleet loittonivat. Mike oli kauhuissaan. Hän kuuli itkua. Hän itki itsekkin. Yritti huutaa. Yritti riuhtoa itseään irti. Yritti tavoittaa jonkun käytävältä...mutta ketään ei tullut. Kukaan ei auttanut. Lopulta, hän luovutti. Antoi ajan syövyttää hänen kehonsa. Paitsi kädet, jotka muuttuivat kylmiksi..ne ovat yhä käytävällä..odottamassa jotakuta...uutta uhria. Itketään siellä vielä. Se ei lopu. Itku ei koskaan lopu noin lohduttomissa paikoissa.
Loppu.

Oma keksimä taas. LoL pitäkee hauskee