Kauhutarinoita:3

Kuoleman Varjot Osa 2

Oli loma. Olimme asuneet talossa jo kolme päivää.
En ollut kokenut vielä mitään yli luonnollista, mikä tietysti sai minut hiukan apeaksi.
Olin aina halunnut asua kummitusalossa.
Olisin voinut kirjoittaa kokemuksistani kauhu palstoille ja tutkia yliluonnollisia ilmiöitä.
Mutta ei....niin ei kävisi.
Ei ainakaan tässä talossa.
Talo oli kuin itse kuollut.

"Oletko vielä käynyt tutkimassa vanhan ladon...?"
Äiti kysyi aamulla juodessaan kahvia keittiön pöydän ääressä.
Pudistin päätäni.
Isä käveli keittiöön.
"Nyt on kaunis ilma. Mikset menisi tänään tutkimaan sitä. Sehän on ihan turvallinen paikka. Ainakin mitä talon välittäjä mainitsi."

En jaksanut muutenkaan alkaa kuunnella vanhempieni hempeilyä toisilleen, joten päätin ottaa heidän neuvostaan vaarin ja lähdin ulos.
Ulkona oli hyvin kaunis ja kirkas syyskuun päivä.
Linnut lauloivat puiden oksilla ja muutamista metsän puista putoili yhä lehtiä.
Kävelin talon takapihalle ja katselin polkua.
Jean oli mennyt tuota polkua pitkin kodilleen.
En ollut nähnyt poikaa sen jälkeen ja olin ajatellut että ehkä hän vain asui sen verran kaukana ettei hän joka päivä jaksanut kävellä meille.
No, oli miten oli hän oli kuitenkin ensimmäinen ystäväni täällä metsän keskellä.

Kävelin polulle ja vilkaisin vielä kerran taloa.
Se vain nökötti kuolleena.
Huokaisin ja jatkoin matkaa.
Polku mutkitteli ja tuntui yllättävän pitkältä.
Minusta se oli outoa.
Yleensä navetat olivat ihan talon piha piirissä.
Viimeinen mutka oli edessä ja sitten näin rakennuksen.

"Onpa se iso!" juoksin rakennukselle.
Se oli valtava kaunis valkea kivijalkainen lato.
Siinä oli sivuilla ikkunoita ja edessä oli molemmilla sivuilla isot pari ovet.
Kävelin oville ja muistin avaimen minkä vanhemmat olivat antaneet mukaan.

Sisällä oli aluksi pimeää, kunnes se vähän hellitti pelkäksi hämäräksi.
Ikkunat olivat niin pölyssä ettei valo päässyt kunnolla läpi.
Navetta oli aika erikoinen.
En nähnyt lehmille sopivia karsinoita. Oli vain seiniä.
Katosta oli vedetty lattialle tikkaat.
"Heinät on varmaan pidetty tuolla..."
Kävelin käytävää pitkin ja tutkin. Se ei ollut lainkaan niin avara paikka kuin olin sen kuvitellut olevan.
Se oli sokkeloinen.
"Tämä on omituista."

Kuulin askelia takaani.
Sitten kovaa natinaa.
Ja sitten töminää yläpuolelta.
Pelästyin melkein kuoliaaksi.
"Kuka siellä!" Aloin huutaa.
En saanut vastausta, mutta tiesin että joku oli mennyt vintille.
Kävelin hitaasti pää käytävälle jonka katosta roikkui tutut tikkaat.
Yhtäkkiä jalat ilmestyivät aukkoon ja mietin mihin voisin paeta.
Tikkaat olivat harmikseni avonaisen oven lähellä.
Toinen ovi oli lukossa ulkoa.
Juoksin seinän taakse.
Painauduin sitä vasten ja olin peloissani enemmän kuin koskaan.
"Hei!"
Kiljaisin kauhusta kun näin Jeanin seisomassa vieressäni.
"Voi luoja!" Kiljuin hänelle ja ryntäsin ulos navetasta.

"Hei älä nyt..." Hän tyynnytteli.
"No voi helvetti ku pelästytät viattoman ihmisen tuolla tavalla!" Katsoin häntä äreänä.
"Ja mitä sä edes täällä teet?"
Hän kohautti olkiaan.
"Kuka tietää..."

Istuimme vintillä.
Hän katseli minua.
"Mikä tää paikka on?"
Hän nousi.
"Niin...tää paikka. Tää on navetta." Hän istui takaisin viereeni ja alkoi nauraa.
"No voi juma nyt. Siis mikä tää on. Ei tää navetta oo enää...."
Poika kohautti taas olkiaan.
En saisi siis järkevää vastausta.
Nousin ja laskeuduin tikapuita pitkin alas.

"Mihin sä nyt meet?" Hän tuli jäljestäni ja pysähtyi navetan oville.
"Takas kotiin. Tääl ei oo mitään mielenkiintosta. Ei kummituksia, ei eläimiä. Tylsää..."
Odotin häntä ovella.
"No mennäänkö me?"
Poika vilkuili vintille.
"Mulla jäi tonne jotain. Oota, haen sen."
Minua ärsytti. Odotin ja odotin.
Häntä ei kuulunut.
Kiipesin tikapuille ja vilkaisin tyhjälle vintille.
"Mihin helvettiin se katosi...? Tiedät varmaan jotain piiloja tääl...noh...mä meen jo. Käyn lukitsemassa oven myöhemmin. Tuskin täällä on mitään varastettavaa."
Lähdin ja jätin oven auki.
En menisi etsimään sitä pöhköä. Jääkööt vaikka yöksi sinne, jos kerta halusi.

Kun illalla kävin ladolla lukitsemassa ovet. Ei hänestä näkynyt jälkeäkään.
"On siinä kummallinen tyyppi."
Polku oli pimeä. Linnut eivät enää laulaneet. Minua pelotti.
Tuuli puhalsi lehtiä polulta.
Puut huojuivat.
Loppu matkan juoksin.

Yöllä heräsin.
Kuulin rapinaa ikkunassani. Kävelin ikkunalle silmät ihan uni hiekan peitossa.
"Mitä helvettiä?!"
Jean seisoi tuulessa. Samat vaatteet päällä kuin aina.
Hän lähti juoksemaan takapihalle.
Juoksin työhuoneeseen ja katsoin ikkunasta kun poika juoksi polulle ja katosi pimeyteen.

"Voi helvetti. Jos se kuvittelee että seuraan sitä keskellä yötä jonnekkin vanhalle navetalle niin on se kyllä tyhmä."
Mutta niin minä tein. Otin mukaani hupparin hänelle.
Hiivin hiljaa ulos ja lähdin kohti polkua.
Oli vielä aavemaisempaa.
Puut narisivat tuulessa.
Juoksin pitkin pimeää polkua.
Ilman mitään valoa.
Yhtäkkiä törmäsin.
Aloin kiljua kun tunsin kylmät kädet ympärilläni.
"Päästä irti!!"

"Hei rauhotu...minä se vaan."
Jean osoitti taskulampulla kasvojani.
"Tule..." Hän ojensi käden ja veti minut ylös kylmästä maasta.
Kävelimme yhdessä ladolle.
"Miksi raahaat mut keskellä yötä tänne...?"
Minulla oli avain yhä taskussa ja pääsimme sisään suojaan tuulelta.
Sisällä seinät ja katto humisivat tuulen voimasta.
"Hyih...onpa pelottavaa."
Jean hymyili.
"Niin. Sinähän niin kaipaat pelottavia paikkoja."

Nousimme vintille ja istuimme.
"Tässä.."
Ojensin hupparin hänelle.
"Kiitos." Hän kiitti ja veti sen ylleen.
Olin huomannut että hän käytti aina noita samoja vaatteita.
"Miksi et vaihda vaatteita...?"
Poika nuuski huppariani.
"Ei ole muita." Hän sanoi kuin se ei olisi ollut iso asia.
"Oh...selvä. Anteeksi kun kysyin." Sopersin.
"Mistä pyydät anteeksi pöljä...?" Hän nauroi ja tönäisi minua.
"Eh...en tiedä." Punastuin.

Oli outoa istua hänen kanssaan keskellä yötä täällä.
Minua väsytti.
"Nojaa minuun..."
"Kiitos.." painoin pääni hänen olkapäähänsä ja aloin nuokkua.
Tuulen humina sai minut rentoutumaan.
Suljin silmäni.

Heräsin.
Olin pimeässä. Vintillä. Ladossa.
Makasin hupparin päällä.
Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni.
"Jean!"
Ei vastausta.
Laskeuduin tikkaat.
Näin outoja valoja. Kuulin huutoa.
Minua pyörrytti.
Kaaduin lattialle. Avasin silmäni ja näin edessäni kasvot.
Veriset. Hän huusi kuin häntä olisi tapettu.
Nousin ylös ja näin lattian olevan veressä. Hänen kyljessään oli vuotava reikä ja hän huusi kivusta.
Hänen ranteensa oli naulattu lattiaan. Samoin nilkat.
Suljin silmäni ja juoksin.
Loputtomat käytävät.
Käännyin ja näin verisiä käsiä kurottamassa minuun pimeydestä.

"Olen vain varjo siitä mitä olin. Olen varjo jonka haluat nähdä."

Heräsin aivan hikisenä.
Olin nähnyt elämäni pahimman painajaisen.
Itkin ja pitelin hiuksistani.
Pyyhin kasvoilla kyyneleeni.

Kävelin ala kertaan.
Äiti ja isä istuivat keittiössä.
Oli ensimmäinen koulu päivä.
"Huomen...." Isän toivotus jäi kesken.
Katsoin käsiäni ja ne olivat aivan veressä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
En ol ihan varma et miten tää meni nyt niinku et onks tää hyvä. Mut yritin. Kolmas osa parempi. Luulisin sillai. Tää ei nyt ehkä oo mikään niin pelottava, mut tän onkin tarkotus olla tällainen väli juttu.