Kauhutarinoita:3

Karhu

Sanon jo alkuun että tämä ei ole pelottava tarina vaan itse asiassa vain huvittava.
Ja mulla on tosiaan ollut jo pitkään tämä aivojen tyhjänä oleminen eli en ole vain kerta kaikkiaan voinut edes ajatella mitään uutta tarinaa, mutta kyllä se vielä tästä.
Mutta tämä tarina tapahtui viime syksyn alussa kun oli alkanut jo tulla kylmä.
Ja tää oli itselleni aika kuumottava tapahtuma. Mutta nyt tämä jo naurattaa.

Eli.
Joskus syksyn alussa viikonloppuna päätin lähteä ilta kävelylle.
Oli viileää joten vedin ylleni takin,pipon ja hanskat.
Otin Väinön (koirani) mukaan ja lähdin ulos.
Oli aika valoisaa yhä.
Kävelin rantatietä pitkin ja mietin että voisin käydä taidekeskuksen lähellä olevalla rannalla. Ja kävellä siitä erään vanhan tehtaan ohitse. Se on aika rauhallinen tie ja tykkään siellä metsän siimeksessä yksin haahuilusta.
Noh, kuitenkin.
Aloin kuulla ääniä sieltä rannalta.
Siellä on laavu. Ja sieltä kuului naurua.
Tiesin että siellä oli varmaan jotain nuorisoa viettämässä iltaa.
Mutta minua alkoi ahdistaa kun kuulin mopon äänen. Minulla on huonoja muistoja mopoista ja "yleensä" pojista jotka ajavat niitä. (Voin kertoo sen tarinan tän jälkeen). Päätin että loikkaan metsään ja juoksen sitä kautta sellaiselle pienelle polulle.
Noh se onnistui ja polulle päästyäni näin kun mopo lähti rannasta ja ajoi sitä kävelytietä pitkin pois.
Huokaisin helpotuksesta että ehdin metsään ennen sitä.

Noh siellä polulla sitten mietin että mitä tekisin. Laavulla olevat kuulostivat tutuilta enkä halunnut heidän näkevän minua.
Noh sain tämän (hirveän typerän) "loistavan" ajatuksen että ehkä he lähtevät laavulta jos pelottelen heidät pois mekastamalla metsässä.
Aloin katkoa isoja oksia yrittäen luoda karhun kävelystä syntyviä ääniä.
Koirani Väinö auttoi. Se otti keppejä tassujen väliin ja väänsi suullaan. Hassua.
Noh, ääntä syntyi ja laavulta alkoi kuulua ihmetyksen ääniä.

Minua huvitti ja virnistelin samalla kun katkoin oksia.
Suunnitelma näytti alkavan toimia.
Virnistys kuitenkin katosi kuin pieru saharaan kun polun alapäästä (surkea sanavalinta) alkoi kuulua huutoa. "Tse tse kiltti tyttö....ei mitään hätää" pojan ääni toisteli.
Mä jähmetyn millisekunniksi ihan paikalleni ja tuijotan polulle.
Se ei voi nähdä mua. Toistelen mielessäni.
Ääni lähestyy. Minua alkaa ahdistaa ja sydämen syke kohoaa.
"Ei mitään hätää. Tule tänne vaan..."

Pinkaisen älyttömään jänis juoksuun pitkin polkua tietämättä edes minne se polku itse asiassa johtaa. En ollut sitä aiemmin pahemmin tutkinut.
Pojan ääni tuntuu melkein niskassa.
Ahdistus painaa kurkkua ja juoksen kunnes saavun juna radalle. Mietin mitä sanon jos poika saa minut kiinni.
"Katkoin koiralle keppejä."
Ei. Ei käy. En jää kiinni.
Juoksen junaradan ylitse.
Sitten on edessä heinikko.
Melkein murran nilkkani kivien väliin joita yllättäen oli heinikossa. Poikaa ei enää kuulu.
Jatkan juoksua kunnes tulen tielle josta pääsee taidekeskukselle.
Juoksen tien yli vanhan koulun paikalle ja ryntään polulle joka vie kodilleni.
Kuulen kuinka rannasta lähtee mönkiä rantatielle. Se kiertää tietä pitkin useita kertoja hitaasti. Etsii jotain.
Kilttiä tyttöä?
XD
Pääsin kotiin turvallisesti ja laitoin melkein heti nukkumaan. Oli ahdistava kokemus. Täytyy myöntää.
Pelkäsin myös vähän että seuraavana päivänä puhuttaisiin uutisissa karhuista. Mutta tuskin poika mua karhuksi luuli.
En kyllä ymmärrä kuka menee tarkistaa jonku pimeen metsän jos sielt kuuluu kauheeta meteliä. Hyih...
Mut joo. Ens tarinassa kerron miks en tykkää mopoilla ajavista pojista.