Kauhutarinoita:3

Ladulla (Nyt viimein oikeasti yritin)

Olin hiihtämässä kouluun. Kello oli vasta puoli kuusi. Oli talvi ja pakkasta oli lähemmäs -20 astetta.
Olin pukenut ylleni vihreän toppatakin ja ulkohousut. Päässäni oli musta pipo.
Hiuksiini oli alkanut kertyä kuuraa.
Asuimme kaukana asutuksesta miltei keskellä ei mitään.
Minun täytyi joka aamu lähteä kouluun ennenn kuutta jotta ehtisin hiihtää linja-autolle joka lähti kaukaa tieltä.
Metsän läpi hiihtäminen oli raskasta ja pimeässä kaiken lisäksi hyvin pelottavaa.
Puut kumartelivat tykkylumen painon vuoksi.

Taivasta joka oli täynnä tähtiä, ei näkynyt puiden lomasta kuin välillä.
Sukset luistivat aika hyvin.

Kunnes...

Hiihtämisestä alkoi tulla vaivalloista. Pakkasta oli paljon ja latu oli kova, mutta sukset eivät suostuneet liikkumaan kunnolla.
Osoitin otsalamppuni valon eteenpäin ja edessä oli vielä kilometrin taival.
Hiki virtasi takin alla ja henkeä ahdisti.

En kai ollut tarpeeksi stressaantunut sillä korvani havaitsi ääniä.
Ne tulivat takaani.
Laahaavaa ääntä.
Kuin joku raahautuisi minua kohti latua pitkin.
Käännyin ja vilkaisin taakseni.
Vielä en nähnyt....ei...kyllä siellä jokin oli tulossa.
Se nousi mäestä. Musta hahmo.
Otsalampun valo sai sen silmät kiilumaan.
Se ähki ja huomasin että sillä oli sukset.
Se raahautui hitaasti kohti.

Lähdin taittamaan matkaa nopeasti suksien huonosta liukumisesta huolimatta.
Kuulin kuinka olento ähki.
Se ei voinut olla äiti sillä hän oli lähtenyt töihin jo paljon aiemmi kuin minä.
Kuka tai mikä se sitten olikaan niin sillä ei olisi pitänyt olla mitään mahdollisuuksia mistä se olisi ladulle päässyt. Se oli ainoa reitti kodillemme.
Tietä ei voinut aurata sillä äidin mukaan se maksoi liikaa ja hänen mielestään oli mukavaa hiihtää tielle missä auto aamulla odotti.

Yhtäkkiä sukseni tökkäsi pahemman kerran.
Kaaduin selälleni ja näin ylläni tähti taivaan.
Kuulin ähkimisen lähellä.
Paniikki kalvoi sisintäni ja yritin nousta ylös.
Yhtäkkiä tunsin kosketuksen.

Kasvot. Rumat, löysät ja miltei sulaneet kasvot ilmestyivät kasvojeni eteen.
Aloin kiljua ja olennon suusta valui ällöttävää limaa kasvoilleni.
Yritin nousta mutta se piti minua maassa kurttuisilla käsillään.
Kamppailin yksin, keskellä metsää....kapealla ladulla....tätä otusta vastaan, eikä kukaan tiennyt.

Suljin silmäni ja itkin. Kuulin sen hengittävän.
Sitten sen ote herpaantui. Heti sen lyhyen hetken aikana tajusin että minulla on mahdollisuus.
Nousin pinkaisten ylös. Revin sukset jaloistani ja heitin ne lumeen. Lähdin juoksemaan latua pitkin kohti tietä.
Kuulin olennon yrittävän juosta myös.
Se lähestyi.
Pimeys tuntui koko ajan vain ympäröivän meitä enemmän. Kuin olisin ollut pimeässä ahtaassa huoneessa tuon kanssa.
Tie näkyi.
Kylkeä pisti ja tuntui kuin keuhkoni olisi lävistetty nuolella.

Pääsin tielle.
Minä todella pääsin tielle.
En enää kuitenkaan kuullut hahmon örinää.
Ja kun käännyin, se seisoi ladulla aika kaukana ja tuijotti minua.
Sen hengitys ei höyrynnyt.
Nyt kun kykenin katsomaan sitä kunnolla, se näytti ihmiseltä. Sillä oli hauraat kuin palaneet hiukset, luiset sulaneet kasvot ja riekaleinen palanut mekko.
Se tuijotti minua vielä jonkin aikaa ja kääntyi sitten lopulta pimeyteen ja katosi.
Minä jatkoin juosten kohti linja-auto pysäkkiä, yhä peläten että se yhtäkkiä olisikin taas takanani.

Kerroin kaikille läheisille tapahtuneesta.
Ja kesällä minä ja äiti löysimme talomme ullakolta albumin.
Siinä oli kuva vanhasta naisesta.
Otimme selvää hänestä.
Ja paljastui, että meidän pihallamme on ollut ulko sauna.
Monia vuosia sitten tuo samainen kuvan nainen paloi kuoliaaksi saunaan.
Sauna missä hän kuoli, tuhottiin joten meillä ei ollut aavistustakaan tapahtuneesta.
Äiti alkoi aurata tien, jotta minun ei enää ikinä tarvitsisi kokea tuollaista.
Kuljen taksilla kouluun.
En ole nähnyt naista enää.