Kauhutarinoita:3

Kuoleman Varjot osa 1

Talon piha avautui edessämme. Ei se mitenkään valtava paikka ollut.
Keskellä tonttia jökötti keskikokoinen valkea mökki jossa oli kaksi kerrosta ja kuisti.
Kellarin ikkunat näkyivät maan rajassa.
Pihaa ympäröi synkkä metsä.
Ja pihalla oli muutama aika kärsineen näköinen lehdetön puu. Olihan nyt jo syksy.
Tontilta lähti takapihalle pieni polku joka johti vanhalle ladolle, joka oli joskus toiminut navettana.
Olin aina uskonut että jokainen vanha maatila omaa ainakin yhden puusta roikkuvan vanhan rämän keinun, mutta tällä talolla ei sellaista ollut. Olin itse asiassa tyytyväinen sillä ei olisi kiva katsella keinun heiluvan tuulessa yksinään.

Isä pysäköi talon eteen ja nousin autosta ja venyttelin väsyneenä jäseniäni.
Katselin talon ikkunoihin odottaen näkeväni aaveen.
Mutta en nähnyt mitään.
Minua ärsytti.
Olin toivonut että olisimme muuttaneet kummitustaloon.
Mutta tämä paikka näytti autiommalta kuin mikään paikka ikinä.
Ei eläviä eikä kuolleita.
Ei edes eläimiä missään.
Kuinka masentavaa...

Olimme kaikki todella hiljaa. En ymmärtänyt yhtään miksi.
Vanhempani olivat vaitonaisia ja saattoivat vaivihkaa vilkaista toisiaan.
Muuttomme oli ollut aika rankka.
Olimme käyneet talolla monia kertoja tuomassa tavaroitamme ja järjestelleet sen valmiiksi.
Ei siis ollut enää mitään järjestettävää.
Kävelimme yhdessä sisään.

"Hei...mikä teitä nyt risoo...? Ootte olleet tollasia koko päivän..." pysähdyin eteisessä ja tuijotin vanhempiani.
"Millaisia me muka olemme olleet...?"
Pyöräytin silmiäni äitini lauseen kuullessani.
"Ootte hiljaa koko ajan...hädin tuskin huomaatte toisianne. Hei! Älkää vaan sanoko et aiotte erota..." Olin hiukan peloissani.
Isä pudisti heti päätään. Äiti myös.
"Ei missään nimessä. Me vain olemme väsyneitä...kyllä tämä tästä."
Siristin silmiäni.
"No...mä pidän teitä silmällä."

Istuin pöytäni ääressä. Vanhemmat olivat päivä unilla molemmat.
Tosiaan...ehkä he olivat vain väsyneet.
Katselin ulos ikkunasta ja kuuntelin musiikkia kuulokkeilla.
Ulkona satoi vettä ja vanhat ikkunan raamit tärisivät ja vikisivät.
"Hyvä jos lasi pysyy ehjänä..." huokaisin ja kaaduin sängylleni.
"Niinpä..."

"Mitä...?" avasin silmäni ja mietin olinko kuullut oikein.
Oliko joku todella vastannut minulle?
Ehkä olin vain kuullut omiani.
"Sanoin...niinpä!"
Nousin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin ja meinasin alkaa kiljua.
Huoneessani oli joku.
Hän seisoi ovellani ja tuijotti minua hymyillen.
Vihreät silmät. Ruskeat hiukset.
Hymykuopat.

"Kuka helvetti olet?!" Huusin ja painuin seinääni vasten.
Poika asteli lähelle ja laski rauhallisesti käden suulleni.
"Shyy...vanhempasi nukkuvat."
Työnsin käden pois.
"Lopeta! Ja kerro kuka olet!"
Poika perääntyi ja yritti rauhoitella minua.
"Olen Jeanticus."
Tuijotin häntä. "Et voi olla tosissas....?"
Poika nyökkäsi vakavana.
"Se on minun nimeni. Kuka sinä olet?" Hän katsoi minuun ja hänen silmissään välähti.
"Minä olen Maria." Vastasin.

Ilta päivällä istuimme keittiössä.
Vanhempani keittivät teetä ja juttelimme kaikki yhdessä.
Jeanticus, tutummin Jean ei ollut niin karmiva kuin mitä ensi vaikutelma kertoi.
Hän oli todella ystävällinen ja oli halunnut tulla vain tervehtimään.

"Eiköhän sinun ole aika lähteä kotiin." Isä sanoi kun kello näytti puoli seitsemän.
Jean nyökkäsi.
"Totta kai..." Hän virnisti minulle.
Katsoin vanhempiini.
"Minä saatan hänet."
He antoivat luvan.

Kävelimme ulos.
Jeanilla ei ollut takkia.
"Oletko hullu. Meinaatko kävellä noissa vaatteissa kotiin?" Vedin itse kaulahuivia kunnolla suuni eteen.
Poika kääntyi ja nauroi.
"Ei minua palele."
Hän tosiaan näytti siltä ettei hänellä ollut kylmä. Vaikka olikin pelkässä t-paidassa ja shortseissa ja ulkona oli vain 5 astetta. Ja vielä kaiken lisäksi satoi vettä ja tuuli.

Olin kävelemässä ajo tiellemme, mutta hän lähti talon taakse.
"Mihin meet?"
Hän juoksi polulle.
"Kotiin."
Katsoin häntä kysyen. Mutta hän ei välittänyt.
Hän lähti polkua pitkin sanomatta edes hyvästejä.
Minulle jäi kumma olo.
En pitänyt siitä.
Juoksin sisälle enkä kertonut vanhemmilleni.

Sinä iltana en saanut unta.
Jeanin outo ilmestyminen huoneeseeni oli ollut niin äänetön. Vaikka olin kuunnellut musiikkia olisin kuullut jos hän olisi avannut oveni. Sillä se narisi pahasti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Tää on tällainen mini sarja. Kiitos jos luet. Toivottavasti pidät~! 💫❤️