Kauhutarinoita:3

Dr. Gillespie Osa 1.

Kävelin sisään isoista metalliovista.
Kävelin toimistoalueelle missä huoneeni oli. Äiti oli sisustamassa keittiötä.
"Eikö nämä verhot sovikin tänne?" Hän kysyi ja osoitti valtavaan ikkunaan laitettuja verhoja.
"Juu...ne on kivat." Sanoin ja jatkoin matkaa huoneeseeni.
Huoneeni oli iso. Siellä oli kai joskus ollut jonkun tyypin toimisto.
Äiti oli ehdottanut että ottaisin huoneen kellarin suljetulta osastolta.
Olin tietysti vastustanut typerää ideaa joka oli tarkoitettu vitsiksi.

"Lähden tutkimaan." Sanoin äidille.
"Polilla on yhä potilaita. Heitä ei ole vielä siirretty uuteen sairaalaan. Eli älä pelästy.
"Ok..." Vastasin.
Kävelin polille. Siellä haisi virtsalle. Käytävällä makasi potilaita. He olivat kipeän oloisia. Muutama hoitaja hääräsi siellä.
Minua alkoi oksettaa ja päätin lähteä ja käydä tutkimassa akuutin osaston.
Siellä ei enää tietystikään ollut ketään. Mutta siellä asui vuokralaisemme.
Hän oli toimistossa.
Mies oli noin 20 vuotias. Nuori lääkäri. Hän jäi sairaalaan vuokralle.
Hiivin toimiston ohitse. Kävin läpi kaikki huoneet.
Ja kylpyhuoneet. Niitä ei oltu siivottu ja ne olivat aika kamalassa kunnossa.
Olin toisen kylpyhuoneen ovella kun tunsin käden olkapäälläni.
Pelästyin.

"Kääk!!" Kiljaisin ja katsoin silmiin Stanleyta.
"Mitäs sinä täällä? Eksyitkö?" Hän kysyi ja hymyili maireasti.
Eksyin usein hänen suloisiin kasvoihinsa mutta minusta miehessä oli silti jotain hämärää.
"Uhh.... minä vain tutkiskelin. Milloin potilaat polilta lähtevät?" Keksin kysymyksen.
"Hmm...he taitavat lähteä tänä iltana. Älä huoli. Eivät he täällä enää kauan ole." Hän taputti päätäni ja hymyili.
"Uhh....okei. Kiitos tiedosta." Lähdin ja vilkaisin vielä taakseni.
Mies jäi seisomaan käytävään ja tuijottamaan minua.
Kirensin tahtiani ja juoksin pois akuutilta.

Menin kellariin.
Sairaala johon olimme muuttaneet oli vanha mielisairaala. Siellä siis hoidettiin mielisairaita potilaita.
Kellari oli ollut suljettu osasto jossa oli ollut hankalimmat potilaat. Äiti oli ollut töissä täällä, mutta uusi sairaala rakennettiin 20 kilometrin päähän ja äidin työpaikka siirtyi.
Samoin myös Stanleyn.
Kävelin pitkin käytävää. Se oli leveä ja valot olivat oudon hämärät mikä ahdisti minua.
Käytän päässä oli ovi. Se oli valkea paksu liukuovi.
"Mikä tuolla on?" Kysyin itseltäni ja aloin vetämään ovea auki.
Hiljaisuus kellarissa oli painostava. Jossain vuosi hana. Ilman vaihtajista kuului hiljainen hurina.
Sain oven auki.
Sisällä oli pimeää. Etsin valokatkaisimen.
Valot syttyivät hitaasti kovaa ääntä pitäen.
Aloin hahmotta huoneen. Turkoosit laatta seinät. Valkea lattia.
Keskellä oli metallinen pöytä.
Siellä oli vielä jotain purkkeja ja välineitä.
Huoneesta meni metalliovi johonkin toiseen huoneeseen.
Astuin sisään.
Siellä oli joka seinällä metallikaappeja.
"Ruumishuone."
Haistoin kalman. "Ugh eivätkö he ole siivonneet täällä?"
Kävelin mielenkiinnosta yhden kaapin luokse ja avasin luukun.
Sieltä törrötti valkean peiton alta valkeat jalat.
Kiljuin hyvin kovaa. Suljin kaapin äkkiä ja lähdin niin nopeasti kuin kykenin.

"Äitii!!! Mikset sanonut että ruumishuoneella oli vielä uhh...ruumiita!" Kiljuin hänelle.
Hän katsoi minua kuin ei ymmärtäisi.
"Kulta. Tottakai täällä on vielä ruumiita. He eivät ole saaneet vielä kaikkia potilaitakaan vietyä. Älä mene enää ruumis huoneelle. Se ei ole hyvä paikka sinulle."
Nyökkäsin hiljaa.

En saanut valkeita kovettuneita jalkoja pois mielestäni. Ne jahtasivat minua koko loppu päivän.
Tutkin sairaalaa lisää.
Oli olohuone jossa potilaat olivat saaneet viettää aikaa.
Ja kahvila. Ja ruokala.
Hissejä. Ja kaikkea.
Äiti oli pyytänyt minua siivoamaan leikkaussalissa jonain päivänä.
Hän oli ajatellut että ottaisimme kaiken irti sairaalasta. Hän harrasti valokuvaamista ja halusi ottaa karmivia kuvia uudessa kodissamme.
Hän oli löytänyt alakerran varastosta vanhan leikkaussahan ja pelotteli minua sillä illallispöydässä.
Stanley söi kanssamme.
"Stanley leikkaa sinut yöllä kahtia!" Äiti nauro.
Stanley katsoi häntä huvittuneena.
Sitten hän virnisti minulle.
"Niitä ei ole käytetty vuosikymmeniin. Mutta olisi mielenkiintoista kokeilla." Hän katsoi minua yhä.
Äiti purskahti uudelleen nauruun.
Minua ei naurattanut.

Uusi kotini oli outo. Koulussa kaikki varmaan kyselevät.
Kukapa saa asua mielisairaalassa. Naurahdin ajatukselleni ääneen.
Yhtä asiaa en ollut ajatellut. Jos ruumishuone oli niin iso, niin täällä oli taatusti kuollut paljom potilaita.
Mutta se ajatus ei vaivannut mieltäni yhtään.
Jos minun täällä jotain täytyi pelätä niin se oli Stanley ja äiti.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Taas tällainen minisarja. Tämä on itse asiassa yhdestä unestani kirjoitettu. Toivon mukaan pidätte. Tähän minulla on jo ajatuksiakin. :3