Kauhutarinoita:3

Koiranpentuja?

Poika kääntyy valtatieltä vielä pimeämmälle metsätielle. Katselen hänen suuria tummia silmiään.
"Etkai sinä ole paha...? Tiedäthän... sellainen mistä aikuiset varoittaa?"
Poika alkoi hymyillä ja vilkaisi minua nopeasti.
"Äh...olen vasta 18 vuotias. Ei sinulla mitään hätää ole. En minä sinua satuta."
Hän pörrötti toisella kädellään hiuksiani.

Ajo matka tuntui kestävän ikuisesti. Olimme tulleet vuoristoon joka mutkitteli.
Auton valot taittoivat varjot pois edestämme.
"Miksi äitisi jätti sinut yksin tielle?" Hän kysyi.
Heräsin ajatuksistani.
"Oih...hän oli vain äreä koska löin ja kuristin tänään yhtä tyttöä koulussa...." Kerroin.
"Ai jaa....haha...minä lopetin koulun kesken. Onneksi." Poika naurahti ja alkoi vilkuilla sivupeiliin.
"Siis et käy enää koulua?"
Katsoin häneen.
Hän pudisti päätään ja virnisti. "En hitossa. Alkoi pänniä koko touhu. Hankin työn ja sain rahaa, ja tässä sitä ollaan."
Poika vaikutti rehelliseltä ja kunnolliselta, joten päätin jättää aikuisten varoitukset omaan onneensa. Sitä paitsi, mielestäni juuri ne henkilöt jotka olivat varoittaneet tuntemattomista, tuntuivat tällä hetkellä hyvin kaukaisilta ja vaarallisilta.
Tämä poika oli oikein ystävällinen.

Tie alkoi lähestyä loppuaan.
Poika alkoi jarruttaa.
"Ihan kohta pääset katsomaan koiran pentuja." Hän hymyili.
"Jee! Oih...minulla olisi yksi kysymys..." tunsin kuinka vatsani kurisi.
"Niin?"
"Onko sinulla ruokaa?"
Hän katsoi minuun. "Haha, tietysti on. Miten eläisin, jos ei olisi...hölmö."
Nauroin.

Pysähdyimme mökin pihaan. Poika poistui autosta ja tuli minun puolelleni.
Hän nosti minut ulos ja tuuppasi selkääni.
"Tässä se nyt on. Mun koti."
Mökki oli harmaa ja vanhan näköinen. Suorastaan pelottava.
Käännyin katsomaan autoa ja tietä. Matkaan oli mennyt ainakin puoli tuntia. Ja reitti oli pimeä ja täynnä vaaroja.
Katsoin poikaa. Hän hymyili yhä.
"Noh...alkoiko kaduttaa?"
Hänen äänensä kuulosti normaalilta, mutta jokin hänen olemuksessaan oli alkanut karmia minua.

Hän otti kiinni kädestäni hellästi ja kävelimme pimeässä mökin ovelle.
Puut huojuivat tuulessa ja jossain joki uomassa ulvoi susi.
Hän kaivoi avaimet taskustaan ja menimme mökkiin. Hän sytytti katto valon.
Sisällä oli sotkuista.
Lattialla lojui likaisia vaatteita. Tölkkejä ja pulloja. Haisi ummehtuneelle.
"Missä ne koiran pennut ovat?"
Hän töni minua hellästi eteenpäin.
"Tuolla...näetkö tuon avonaisen oven. Siellä ovat koiran pennut."
Nyt kuulin ja aistin hänen äänessään vaaran.
Katsoin häneen ja hänen kasvoillaan oli virne. Isot silmät saivat hänet näyttämään hirviöltä.
"En halua nähdä koiran pentuja...." Sanoin ja käännyin häneen.
"Ai...hmm...no....harmi että et voi nyt perua tätä..."
Hän tarttui olkapäihini ja raahasi minut pienelle ovelle jonka sisuksissa näkyi vain pimeyttä.
"Päästä irti!!" Huusin ja yritin repiä hänen käsiään irti olkapäistäni.
Hän hymyili yhä. Pelottavasti.
Ja hän heitti minut pimeyteen ja sulki ainoan valon lähteen.

Putosin kovalle lattialle. Minuun sattui niin paljon. Huusin ja itkin.
"Päästä minut ulos täältä!!"
Kuulin askelia ja tölkkien kolinaa.
Peräännyin hiukan kunnes tunsin jonkin nahkean vasten ihoani.
En tietystikään nähnyt mitään, mutta kopeloin käsilläni ja tiesin mitä koskin.
Se oli saman ikäinen lapsi kuin minä. Mutta kylmä.

Kiljuin ja itkin ja yritin löytää portaat. Löysin ne ja kiipesin. Aloin hakata ovea.
Tiesin etten lakkaisi. Olin tehnyt tätä tuhansia kertoja, kun Hannah oli lukinnut minut pimeään huoneeseen.
Aloin haistaa kalman ällöttävän hajun ja minua oksetti.
"Päästä ulos!!"

Ääneni värisi huutamisesta. Itkin ja hakkasin ovea väsyneenä.
Ja yhtäkkiä se avautui.
Poika tuijotti minua.
"Tule ulos..."
Vilkaisin taakseni, sillä nyt näin mitä pimeydessä oli. Kauhukseni tajusin että kellarin takaseinä oli täynnä ruumiita. Silmät oli viilletty rasteiksi.
Katsoin poikaa.
"Eikö ole upea kokoelma..." hän naurahti.