Maybe Possibly ✔️

Luku 40 Claude

Lauantai 2.syyskuuta. 2017

Pimeydessä itkevä pieni lapsi, pieni olento, joka pelkää vielä mörköjä. Ihmisolento, jolla ei ole merkitystä, kun se on hylätty talon kylmimpään paikkaan, kun musiikki hakkaa taukoamatta yläkerrassa. Ja vaikka aamu sarastaa, lapsi on edelleen pimeässä, nälkäisenä, omassa kusessaan ja verestävien silmiensä kera. Huuto ja itku eivät enää auta, sillä kukaan ei ole pientä lasta kuulemassa. Varjot ovat silloin ainoa tuki pimeydessä, vaikkakin vain valo voi luoda varjoja, jotka voivat suojella pientä olentoa. Mutta kuka sekopää hylkäisi pienen lapsensa kellariin, kun lapsi on tiellä? Kun lapsi pyytää vain huomiota? Sekopäitä voisi olla kaksi, ja niitä kutsutaan äidiksi ja isäksi, jotka ajoivat perheen vanhemman pojan ulos talostaan ja telkesivät nuoremman kellariin. Ehkä ajatus oli olevinaan kaunis? Eivät ehkä halunneet lapsensa pääsevän näkemään heidän kuolemaansa, kun taistelivat huumeita vastaan, etsien helpotusta elämään? Mitä sitten olikin heillä mielessään, se pieni lapsi jäi kellariin niin pitkäksi aikaa, että olohuoneen olennot alkoivat mädäntyä ja pimeys janosi lapsen sielua puolelleen. Joskus lapsilla ei ole omaa enkeliään suojelemassa, mutta siksi heillä on isoveljiä, jotka saapuvat takaisin pelastamaan pienen veljensä pimeydestä.

Laahustaen jalkojani eteenpäin syyskuun tuomassa sateessa ja kuulokkeet korvillani annoin katseeni lipua vielä viimeisiä kertoja kädessäni olevaan avaimenperään, jossa roikkui pieni lisko, jonka selkää pitkin kulki oransseja raitoja. Pyörittelin sitä mietteliäänä sormissani, samalla kun katselin kahta ainoaa avainta nipussani, autoni avainta ja isoveljeni kämpän avainta. Vielä muistona oppilaitoksesta minulle oli jätetty nahkainen läpyskä, jonka sisään oli laitettu huoneeni numero 145 ja jo ajan haalistama sukunimeni Moon kyseisen numerojonon perään. Se tulisi ainoa fyysinen muisto olemaan minulle huonetoveristani ja meidän huoneestamme, josta tietysti kaiken tämän jälkeen olin lentänyt kuin leppäkeihäs. Hieman turhautuneena hymähdin, jonkinlaisen humalan saattelemana, niin, nykyään kun tapoihini ei enää muuta kuulunutkaan kuin yksinäinen baaripöytä koko baarin hiljaisimmassa nurkassa, johon vuodatin rahani ja murheeni. Mutta en toisaalta uskonut, että mikään voisi tulla muuttamaankaan tavaksi kostautunutta mieltymystäni, olla humalassa, maleksia johonkin humalassa ja lopulta pysähtyä vain miettimään. Nämä kaikki vuodet olin uskotellut itselleni, että olisin kokenut ja nähnyt jo kaiken, enkä koskaan tulisi toistaman näkemiäni virheitä. Mutta kiitos Siriuksen olin sitten taas tässä tilanteessa.

Suurin vakuutteluni syy oli, että olin saanut mahdollisuuden elää uudelleen, mahdollisuuden parempaan, kiitos Naomin isän ja oman isoveljeni. Mikäli koskaan herra Rose ei olisi ottanut minua, silloin 14-vuotiasta oppilaitokselleen asumaan ja opiskelemaan, tuskin olisin säilynyt näinkään pitkään. Päädyin lysähtämään portaikolle, jo kauan sitten suljetun kirjaston edustalle, ja aloin kaivaa taskustani tupakka-askiani, jota katselin hyvin pitkään kädessäni. Punaista pientä laatikkomaista kokonaisuutta, joka oli ajanut minut pikku hiljaa eteenpäin, vaikka en ollut koskaan ajatellut päätyväni näihin kuvioihin enää ikinä uudelleen. Toisaalta, mikä minusta ei oltaisi tehty Naomin perässä juoksijaa ja Siriuksen suojakilpeä, tuskin olisin nytkään tässä. Annoin itseni kaatua makaamaan rappusille, antaen sateen kastella minut, samalla kun musiikki kuulokkeistani hakkasi korvissani. Ainakin toistaiseksi, kunnes akku loppuisi ja joutuisin miettimään tosissani, mihin menisin yöpymään.

''Claude, sun on autettava mua! Sä et ole kuten noi muut, ja sä olet ainoa, joka on aina ollut mulle kuin isoveli! Sun on autettava mua!'', kiljui tyttö oveen hakaten, minun painaessani turhautuneena silmiäni kiinni, kun viereisessä vuoteessa huoneen toisen seinän luona nukkui korealainen nuori poika. ''Claude!'', tyttö jatkoi huutamistaan ja hakkasi ovea, saaden sen korealaisen siilipään nousemaan kyynärpäidensä varassa ylös. Viittosin häntä painamaan päänsä takaisin tyynyyn, samalla kun itse nousin ylös vuoteestani, joka minulle oli suotu kampuksella jo useammaksi vuodeksi. Vedin kasvoilleni lässähtäneet vaaleat hiukseni päätäni pitkin taakse ja kurottauduin avaamaan ovea, jonka takaa suoraan syliini heittäytyi pieni punapäinen tyttö.