Maybe Possibly ✔️

Luku 18 Pelastaja

Keskiviikko 22. Elokuuta

Siriuksen ominaistuoksu leijui ympärilläni, kun maistelin hänen tuoksuaan ja annoin sen viedä itseni mukanaan. Se oli niin rauhallinen, vaikka hänestä saattoi aistia suuttumusta, huolta ja vihaa. Niin monta tunnetta samaan aikaan, ettei poika edessäni tuntunut enää samalta henkilöltä, jonka kanssa olin useammat päivät kinannut, ja jota olin myös salaa hieman pelännyt. Hänen otteensa ei halunnut irrota minusta, kun yritin hieman työntyä hänestä irti. Tilanne alkoi tuntua jo liian kummalliselta. Olin purkanut häneen kyyneleeni, suruni ja hän oli avannut lämpimän sylinsä lohdukseni. Mutta nyt koin olevani hetken omilla jaloillani ja halusin tilaa hengähtää.

Sirius päästi vastahakoisena minusta irti ja laski kätensä olkapäilleni, tarkastellakseen itkuisia kasvojani. Huomasin katsovani hänen tyhjiin sinisiin silmiin, jotka olivat liiankin lumoavat. Käänsin hieman nolostuneena katseeni pois, sillä en halunnut olla hänen tarkkailunsa alla, enkä halunnut näyttää sitä valtamerta kasvoillani, itkuni takia. Hän päästi hiljaisen huokauksen, samalla, kun antoi käsiensä päästää olkapääni vapaaksi. Vilkaisin hänen käsiään nyt uudelleen, nähden rystysten hieman tummuneen ja uivan kuivuneessa veressä. Samalla, kun hän näykkäisi omaa huulikoruaan, näyttäen mietteliäältä. Ehkä hän ei tiennyt, mitä sanoa. Tai sitten hän mietti, miten jotakin sanoisi.

''Sun ei oo hyvä jäädä tänne'', hän lopulta, omaan tuttuun tapaansa rikkoi hiljaisuuden väliltämme. Hymähdin vaisusti ja katselin huonetta, kuinka tyhjältä se tuntuikaan takanani. En tiennyt, olisiko hyvä idea luottaa nyt Siriukseen ja antaa hänen ohjeistaa minua. Hän varmasti tiesi, mitä ajattelin, sillä nostaessani aran katseeni takaisin hänen kalpeisiin kasvoihinsa, hän kohotti toista kulmaansa. Minun oli aiemmin pitänyt luottaa häneen, mutta olin tehnyt oman päätökseni ja kärsinyt siitä. Silloin ravintolassa, hän oli halunnut minun olevan kanssaan ja kuuntelevani häntä. Pyytänyt olemaan hänen perhettään, mitä hän sillä sitten tarkalleen tarkoittikaan.

''Mihin mie muka menisin?'', kysyn hieman aralla, sekä tärisevällä äänelläni. Siriuksen kasvoille kohosi pieni kannustava hymy, samalla, kun hän risti kätensä rintakehäänsä vasten. Hän näytti siltä kuin olisi suunnitellut jo kolme vuotta sitten koko tilanteen. ''Mistä mie edes tiedän, että voin luottaa kehenkään enää'', ääneni hiipuu kuiskaukseksi. Kun katseemme kohtaa jälleen, annan omani laskeutua jalkoihini. Minulla ei ole voimaa haastaa häntä, eikä yrittää edes vastata hänen kaikkitietäviin silmiinsä.

''Perhe ei koskaan jätä'', Siriuksen vastaus tuli niin nopeasti, että se sai minut hieman ärtymään. Olin juuri torjunut hänet, mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä. Hän oli voittanut jälleen. Hän oli tosiaan näyttänyt, että en pärjäisi yksin. Vaikka hän ei ollutkaan halunnut asioiden menevän juuri tällä tavalla. Tai ainakin toivoin, ettei hänelläkin olisi kynsiään pelissä. Kumpikaan vaihtoehto ei yllättäisi minua, millään tavalla.

''En mie kuulu perheeseen. Miksi perhe auttaisi, jos mie olen kääntänyt selkäni sille, koska en koskaan kokenut kuuluvanikaan siihen'', kohautan hieman harmistuneena olkapäitäni, mutten uskalla nostaa katsettani. Jos en tuntisi Siriusta senkään vertaa kuin tunnen, en tietäisi ilman katsomattakin, että hän varmasti hymyilee huvittuneena, omahyväisesti. Kylmät sormet tarttuvat pehmeästi leukaani ja nostaa katseeni häntä kohden, kun hän hymyilee lempeämmin kuin olin ajatellut.

''Ole nyt vain kiltti tyttö ja anna mun kerrankin pelastaa sut''. Katselen hämilläni hänen silmiään, sillä olisin halunnut väittää vastaan, että hän on jo kerran pelastanut minut. Enkä oikeastaan tiennyt, miltä hän ajatteli minut nyt pelastavan. Kun päästän syvän huokaisun karkaavan suustani, huomaan hänen silmiensä tuikkivan innostuneesti. Niin kuin pieni lapsi karkkikaupassa. Hänellä taitaa olla jokin pakkomielle yrittää leikkiä muille isoveljeä. Mutta hänelle on vaikeaa sanoa vastaan.