Maybe Possibly ✔️

Prologi

Maanantai 28. Toukokuuta

Ihmiset pyörivät ympärillämme, osa kiirehtien kohti vettä, jalat hakaten santaa ja tomua, joka lenteli muiden päälle. Hiljainen nauru karkasi omienikin huulieni välistä, kun katselin nuoria, juuri koulunsa päättäneitä, jotka ottaisivat tästä kesästä kaiken irti. Iloa, riemua ja alkoholia, sitä juhlimisemme tutulla rannallamme aina tarkoitti ja tulisi tarkoittamaan. Tai niin olin ajatellut tähän vuoteen asti. Sillä jokaisen ympärilläni kivillä tai puupölkyillä istuvilla oli käsissään kirjeensä, jotka kertoisivat, olisiko kukaan päässyt mihinkään, johon oli hakenut. Tunnelma oli jännitynyt, eikä parhaimman ystäväni Jackinkään kasvoilla hohdokas tyyneys pysynyt, kun hän hypisteli kirjettään auki.

Hänen ruskeat hiuksensa ja pisamaiset kasvonsa säteilivät auringonvalossa, hänen purren huultaan mietteliäänä. Hän oli aina ollut koulussa yksi parhaimmista, enkä kyennyt ymmärtämään, miksi hän edes jaksoi jännittää mahdollisuuksiaan päästä mihinkään. Hän oli jopa paikkakuntamme tunnetuimman perheen esikoinen, vaikkakin meidän kuntamme oli saanut maineensa maataloudesta ja eläimistä. Jackin isä oli maaseudun puheenjohtaja hallituksessa, unohtamatta sivuseikkaa siitä, että myös tämän paikan omanlaisenaan pormestarina, vaikka Jackin isä oli vaatimaton, ja halusi tulla kohdelluksi tavallisena kylläisenä. Äitini olikin aina haaveillut siitä, että aikuisina menisimme Jackin kanssa yhteen ja sitä, että ystävyytemme kantaisi meitä monet vuodet kohti yhteistä, onnellista tulevaisuutta. Mutta sellaista kipinää minulle ei oltu suotu hänen kanssaan. Katselin hymyillen Jackiä, joka sai kirjekuoren lopulta auki ja hänen käsiinsä levisi kolme paperia, samalla kun tämän olkapään ylitse ilmestyi uteliaat siniset silmät tutkimaan papereita hänen kanssaan. Pitkät ruskeat hiukset kutittivat Jackiä, kun Fiona haikeana huokaisten katseli pojan papereita. Fiona oli katkera omasta elämästään, vaikka hän haaveilikin enemmän kuin aikoisi koskaan haaveidensa vuoksi tehdä. Hän oli niitä ihmisiä, joka odottaisi kaiken tulevan hänen eteensä kultaisella tarjottimella kannettuna. Muttei siitä voinut syyttää häntä, vaikka rasittava piirre se olikin. Syy tälle seuraukselle löytyi kasvatuksesta kotona, jossa Fiona oli kuin prinsessa.

Fionalla ja minulla oli aina ollut ristiriitainen ystävyyssuhde, mutta olimme hänenkin kanssaan läheisiä, omalla tavallamme. Hän ei ollut kuitenkaan jaksanut vaivautua hakemaan yhtään mihinkään, vaan tyytyisi perheyrityksensä leipomoon, jossa voisi työskennellä halutessaan koko elämänsä ja jatkaa sukunsa työtä. Pyörittelin sormissani valkeaa hiuskiekuraani, odottaen jännityneenä Jackin sanoja siitä, mitä paperit kertoisivat. En haluaisi änkeä hänen iholleen Fionan tavoin, vaikka uteliaisuus kimelmöikin suonissani.

''Mahdollisuuksinani on hyvinkin monta koulupaikkaa'', Jack huokaisi hiljaa, nojaten toiseen käteensä ja vilkaisi minua. Mutta hän ei vaikuttanut olevan iloinen, jonka takia kallistinkin päätäni, pitäen kasvoillani kannustavaa hymyäni, jotta hän jatkaisi sanojaan. ''Tiedän kuitenkin, että miun on ihan turhaa lähteä mihinkään'', hän huokaisi, Fionan istuutuessa takaisin omalle paikalleen, meitä vastapäätä pölkyn päälle, alkaen kaivaa laukustaan itselleen juomaa. Hän oli osittain täyttänyt laukkunsa vesi-ilmapalloilla, jotta laukussa olevat juotavat pysyisivät kylminä.

Aloin itsekin avata kirjekuortani, tuntien, miten onnistuin juuri ja juuri pitämään kasassa rauhallista olemustani, vaikka saatoin tuntea otsallani ne ahdistuneet hikipisarat. Sormeni vapisivat käsien mukana, ja ajatus pelotti niin paljon, että kuulin sydämeni. En halunnut avata sitä, koska pelkäsin, ettei kukaan tai mikään ottaisi minua vastaan. En kuitenkaan ollut teräväpäisin, enkä niin tavoitteellinen elämäni kanssa, että osaisin yhtään ketään vakuuttaa puheillani. Mutta samalla pelkäsin hyväksyntää, jos sitä saisi, millaiseksi se muuttaisi ihmisen? Mihin tulevaisuuteni täten minut veisi ja antaisi kannettavakseen?